Keikyä

 Emme me kaikista näkymistä toki ole erimielisiä reissukaverin kanssa. Tämä jokinäkymä viehättää meitä molempia. Reissukaveri alkoi heti miettiä, miten Kokemäenjoesta saisi jikaamalla ahventa ja haukea. Minä ihailin maisemaa ihan vain maisemana ja korkeintaan vähän myöhemmin ajattelin, millaista olisi seilata polkukajakilla jokea myötävirtaan.

Seuraavaksi reissu suuntautuu Pohjanmaalle. Nyt on kuitenkin niin syksy, että jatkamme reissua Haapavedelle ensi keväänä. Viime vuonna pääsimme matkaan vasta lokakuussa, mutta sen kierroksen pimeitä ja koleita kelejä ei ole ikävä. Kohtuullisen lämmin ja pitkä valoisa on otollisinta aikaa koppimopoilulle. Tilanne on aika hyvä, sillä vuodessa on nyt retkeilty seitsemän kirjainta. Vaikka laskee V:n ja W:n eri kirjaimiksi enää kirjaimia on jäljellä 22. Kirjaimista siis reilu 24% selätetty. Jos kevät tulee aikaisin, Pohjanmaalle suunnataan huhtikuussa, jos myöhään, niin sitten vasta toukokuussa. Hyvää syksyä, antoisaa talvea ja kaunista kevättä kaikille lukijoilleni.

Geta

 Finströmin pohjoisosassa ja Getassa kasvatetaan omenoita. Omenatarha toisensa perässä kilometreittäin. Aluksi emme edes tunnistaneet, että kyse oli omenoista. Kauempaa näky muistutti Ranskan viinitarhoja, Jotain tuskin parimetrisiä kasveja tukiin sidottuna ja hedelmiä vieri vieressä. Väärän värisiä että ne olisivat tomaatteja ja liian isoja ollakseen viinirypäleitä. Puut oli leikattu oikeaoppisesti. Ei pitkiä sivulle sojottavia oksia eivätkä puut olleet korkeita. Rivien välissä ajavan traktorin peräkärryssä seisova poimija ylettyi helposti ylimpiinkin omenoihin. En silti aio leikata omia omenapuitamme oikeaoppisesti. Ne saavat rehottaa melko vapaasti. Joitakin oksia täytyy lyhentää, koska muuten en saa koppimopoa pihaan. Yhdessä kohdassa tien varrella raivattiin omenatarhan laajennusta. Tiedänhän minä, että Ahvenanmaan maaperässä on paljon kiviä mutta silti se kivikasojen koko ja määrä ja se miten tiheässä niitä oli raiviolla, häkellytti.

Ahvenanmaalla ajelimme pääasiassa pääteitä pitkin. Niilläkään ei ollut liiemmalta liikennettä paria kymmentä kilometriä lukuunottamatta. Tämä on oikeastaan pakon sanelema rtatkaisu, koska Ahvenanmaan pikkutiet johtavat suurimmaksi osaksi meren rantaan. Kun meillä oli aikaa ennen laivan lähtöä ajelimme toki niitä pikkuteitäkin. Önningbyn museon ohi kulkeva pikkutie jopa oikaisi kilometrin verrattuna isoihin teihin. Lumpossa kävimme kääntymässä. Menomatkalla minä ihastelin mielessäni keltaiseksi maalattua rakennusta, jossa oli hyvin koristeelliset ikkunapielet. Paluumatkalla reissukaveri kommentoi samaa rakennusta ääneen; hänestä se oli tyyppiesimerkki ihan hirveästä ahvenanmaalaisesta rakennuksesta.

Paitsi Föglö myös koko Ahvenanmaa on kesällä vilkaampi kuin syksyllä. Etsiskelimme paikkaa, missä voisi pistäytyä kahvilla ja teellä. Tien varrella on mainoskylttejä kiitettävän tiuhaan. Syyskuun lopulla mainostetuista paikoista useimmat olivat kiinni. Myös se, joka lupasi isossa kyltissä Öppet alla dagar. Kaikki päivät tarkoittavat kai sitten vain kesäpäiviä. Piti tyytyä omiin eväisiin. Onneksi varastoja oli täydennetty Getassa. Normaalistihan meillä ei ole aikataulua reissussa. Ajetaan niin pitkälle kuin huvittaa, pysähdytään, kun huvittaa ja etsitään majoitus, kun alkaa väsyttää. Ahvenanmaalla lautat pitää kuitenkin pääsääntöisesti tilata etukäteen ja siitä tulee aikataulu. Se ei ole kivaa.

Föglö

 Sissi, olit aivan oikeassa. Föglö on kunta, ainakin toistaiseksi. Miten minä sen unohdin, kun keskustelimme asiasta. Tämä on toiseksi ainoa kerta, kun Ahvenanmaan reissulla on mahdollista käydä kahdessa kunnassa samalla matkalla. Luulisi tällaisen muistavan mutta ei. Onneksi minulla on lista niin ei tarvitse olla ihan pelkän muistin varassa. Menomatkalla Svinöstä lautta oli hyvin täynnä. Useampi rekka ja siksi piippuhyllyt piti nostaa ihan kattoon eikä väliin jäänyt montaakaan senttiä. Näinhän ne on mitoitettu. Kaksi rekoista kuljetti elävää kalaa. Suomalaisia rekkoja Keski-Suomesta. Tuli mieleen Asterix, jossa pieneen gallialaiseen kylään tuotiin kala Parisiumin kautta. Ehkä tässä oli kyse jostain muusta. Ihmisellä, joka ohjailee ajoneuvot oikeisiin paikkoihin saadakseen kaikki mahtumaan, täytyy olla hyvä tilan hahmottamiskyky. Autot ovat jonossa kuitenkin aika satunnaisessa järjestyksessä.

Föglökin on niitä Ahvenanmaan kuntia, jotka vilkastuvat olennaisesti kesällä. Asukasluku lähes kolminkertaistuu. Täällä on mahdollista tehdä kiertoajelu. Lautalla Svinöstä Degerbyhyn, pyörällä ajella päivä pitkin pikkuteitä ristiin rastiin ja Överöstä lautalla Långnäsin. Siltoja, pengerteitä ja vaijerilautta saarelta toiselle. Me kävimme vain Föglön kuntakeskuksessa Degerbyssä, missä sielläkin on vaikka mitä katseltavaa: luotsimuseo, vanhoja kapteenintaloja, vierasavenesatama ja tietysti saaristomaisemaa, johon mielestäni kuuluvat pienet punaiset yhden ja kahden huoneen kalastajamökit.

Lauttasatama on aivan vieressä ja ehkä siksi lähes unohduimme ihailemaan nähtävyyksiä niin, että puomi oli jo laskettu alas, kun tulimme paluumatkalla lautalle. Kaikissa ohjeissa lukee, että autojen pitää olla satamassa 10 minuuttia ennen lautan lähtöaikaa. Onneksi M/S Skarvenin henkilökunta on kilttiä. Koppimopollekin nostettiin puomi ja pääsimme kyytiin.  Paljon kiitoksia.  Aikataulu olisi mennyt aivan uusiksi, mikäli näin ei olisi käynyt.

Luomu van Gogh

 Syksyllä näkee vielä kukkaloistoa. Auringonkukkapeltoja on ollut useammassakin kohtaa ja ilahduttava oivallus on ollut niillä ihmisillä, jotka ovat kylväneet auringonkukkaa pienen joenuoman molemmille rannoille satojen metrien matkan. Tasaisella peltoaukealla joenuomaa myötäilevä kiemurainen nauha auringonkukkia olisi ollut enemmän kuvan arvoinen, mutta tässä kohtaa oli bussipysäkki.

Tarvasjoki

 Hämeen härkätie on ollut toinen Suomen tärkeistä teistä keskiajalta saakka. Siitä on soratienä vielä pari pätkää. Niitä emme ajaneet, mutta seurailimme Paimionjokea pitkät matkat. Päällystettykin osuus vie halki Varsinais-Suomen kulttuurimaisemien. Upea syysruska puhkesi suorastaan hehkumaan, kun aurinko ilmestyi näkyviin. Sumussakin oli mielenkiintoista ajaa vaikka vastaantulevat autot näkyivät enintään parinsadan metrin päästä ja pyöräilijät ja jalankukijat paljon lähempää. Aina, kun vähän kirkastui, tiesi, että vesistöä ei ole ihan lähituntumassa. Yhtenä päivänä sumua järvien lähistöllä oli vielä pitkälle iltapäivään. Leikkuupuimureita näkyi sadonkorjuussa, traktoreita tekemässä syyskyntöjä ja muiden aistien avulla sai todisteita myös hiljakkoin tehdystä lannoituksesta. Vaahterat, jotka kesäisin ovat toistensa kaltaisia, muuttuvat syksyllä yksilöllisiksi. Vierekkäisistä puista yksi oli keltainen, toinen oranssi, kolmas vihreä ja joukossa oli aina siellä täällä myös puita, joiden latva oli oranssi, keskipaikka keltainen ja alalehdet vihreitä. Tien varrella on myös kartanoita ja muuten vaan isoja taloja. Reissukaveri huokaili monta kertaa, että tämä on maisemaa, josta hän pitää. Pidän minäkin. Ahvenanmaan kivikkoiset ahot, joista lampaat ovat syöneet ruohon lyhyeksi ja joissa kasvaa katajia samoin kuin kalliot meren rannalla tosin saavat minut huokailemaan enemmän. Se, että pidämme erilaisista maisemista ja erilaisista rakennuksista, aiheuttaa sen, että jompi kumpi pitää aina maisemista, jossa ajamme.

Forssa

 Forssassa, kuten muissakin Suomen kunnissa, päätetään parhaillaan ensi vuoden tulo- ja menoarviosta. Tästä politiikassa on kyse: Kuinka paljon sinulta kerätään verorahoja ja mihin ne käytetään. Äänestysprosentit kertovat, miten vähän kiinnostuneita ihmiset ovat omista rahoistaan. Työttömälläkin veroihin menee melkein puolet tuloista; tulovero, liikevaihtovero ja asumiseen kohdistuvat kiinteistövero ja kaiken maailman hulevesimaksut. Forssassa taloustilanne on kireä, koska leikatuista lomarahoista ei kerry kunnalle verotuloja.

Matkailijalle Forssassa on paljonkin puuhaa karting-radasta kotieläintilaan. Kehräämön aluetta on ryhdytty uudistamaan taiteiden ja museoiden alueeksi jo 1980-luvulla. Muistelen, että kyseisen vuosikymmenen lopulla kävin siellä katsomassa Salvador Dalin näyttelyn. Ostin jopa julisteen, jonka kuva muuttuu riippuen siitä katsotaanko sitä läheltä vai kaukaa. Loimijoen rantaan on rakennettu kaupunkipuisto, jonne voi tehdä kävelyretkiä ja sulatella ravintoloiden antimia. J.Hynynen on tosin sitä mieltä, että kynttiläillallinen Pariisissa toimii aina paremmin kuin kynttiläillallinen Forssassa, mutta sillä perusteella en jättäisi väliin kynttiläillallista Forssassakaan. Paras on toisinaan hyvän vihollinen.

Finström

 

Aamuyöstä olimme Långnäsissa. Ajattelimme odottaa parkissa aamun sarastusta, mjutta sitten alkoi tulla koppimopossa vähän viileä eikä siinä ole todellakaan hyvä nukkua. Yritin, en onnistunut. Päätimme lähteä ajelemaan kohti Godbyta, joka on Finströmin keskus. Saimme ajaa ihan yksin. Ei vastaantulijoita eikä ohittajia kolmeenkymmeneen kilometriin. Pimeässä ajaminen ei ole hassumpaa hyvällä tiellä, jos siellä ei ole ketään muita. Kuva on otettu aamuhämärissä. Siksi se on vähän hämärä. Kännykän salama ei ole järin tehokas. Kunnantalossa on hieno ramppi liikuntarajoitteisille. Pihaan ei kuitenkaan saa ajaa kuin huoltoajoa. Sitähän minun ajoni ei ollut. Parkkipaikalta on laattapolku kunnantalon eteen. Se näytti kuitenkin niin kapealta, että pyörätuolin molempien puolien pyörät eivät sille mahdu, ainakaan samalla kertaa. Ahvenanmaan liikuntakeskus on myös täällä. Minkä lisäksi Godbyn Shelliltä saa palvelua suomeksi. Takuuvarmasti poikkeamme aina täällä, kun ajamme lähimaillekaan. Vieraiden, vaikeiden kielten opiskelua täytyy tukea.

Godbyssä on käyty kauppaa viikinkiajalta asti. Siitä todistavat arabialaiset rahat, jotka on laitettu talteen/piiloon ryöstäjien varalta. Ryöstäjät eivät niitä löytäneet, eivät omistajatkaan, mutta ahkerat arkeologit kyllä. Mitä lie omistajille tapahtunnut. Täällä on ollut levotonta myöhemminkin. Godbyssä käytiin Ahvenanmaan ainoat taistelut sisällissodan aikana. Tykkitulen äänet kuuluivat Tukholmaan saakka. Juuri muuta tykeillä ei saatukaan aikaan. Teloitukset olivat paljon tappavampia ja niille on pystytetty muistomerkki. Niistä ei viitsi lyödä mynttiä, kun niistä on kulunut niin vähän aikaa ja ne ovat vähän arkoja osalle suomalaisista.

Isojen sukulaisten keskellä

Kun en uskalla ajaa Turun satamaan Ahvenanmaalle on mentävä yhteysaluksilla, joissa ei arvosteta läpiajoa tai rahtilaivalla, joka rekkojen sekaan ottaa myös henkilöautoja. Kun olin ajanut koppimopon laivaan isojen rekkojen keskelle, mieleeni tuli lapsena kuulemani Pikku-Kalle vitsi. Pikku-Kallen isä oli päättänyt kertoa lapselle totuuksia lisääntymisbiologiasta. Hän otti esimerkiksi kärpäset ja kertoi, että kärpäset tekevät kärpäsiä. Pikku-Kalle ei uskonut moista vaan piti ajatusta ihan toopena. Hän argumentoi sanomalla, että isä kohta väittää, että ompelukoneet tekevät ompelukoneita. Maailma on muuttunut noista ajoista. Robotit tekevät robotteja ja siksi voisi ajatella, että jossain pienessä sadussa rekkavanhemmat saisivat lapsia. Koppimopo olisi ilmiselvästi niiden vauva. Smartit olisivat leikki-ikäisiä ja saatte ihan itse päättää, mitkä automerkit olisivat niitä murrosikäisiä.

Alastaro

Minä suitsutin Länkipohjan paikan ihanuutta monta kilometriä ja reissukaveri loihe lausumaan, että hän pitää ihan erilaisista paikoista. Vanhat 50-luvun huoltoasemat ovat arkkitehturiltaan lemppareita, mutta uudemmatkin huoltoasemat kelpaavat. Tien varrella nähdyt korjaamot saivat häneltä kehuja aikaan. Ihan uusi piirre tai ainakin minulta jäänyt huomamatta. Reissukaveri kun ei ole koskaan ollut kiinnostunut muista kuin venemoottoreista. Ihastelun taustalla eivät siis ole autot tai moottoripyörät vaan arkkitehtuuri tai huoltoasemien tunnelma.

Längelmäki

Keväällä ajattelin, että jos reissua saataisiin E-kirjaimen loppuun, oltaisiin aika hyvässä jamassa. Onnistuttiin. Olin aika tyytyväinen Evijärven jälkeen. Ahvenanmaalle siis ensi keväänä. Sieltähän tämän vuoden matkatkin alkoivat. Sitten reissukaveri totesi saman, mikä laulussakin sanotaan: “Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita Päiviä...” Työkaveri Päivi aina röyhisti rintaansa tai otti muutaman tanssiaskeleen, kun kuuli tämän laulun. Jo silloin mietin, miksei tule Pirkkoja, Katreja, Siskoja, Tiinoja ja vaikka ketä. Ymmärsin toki, ettei Kaarina tai Marhatta sopinut laulun rytmiin. Toki laulun tekijällä on oikeus odottaa ihan ketä naista hän haluaa. Eihän minulla ole oikeutta häntä moittia, enkä sitä tee. Kunhan ihmettelen. Lopputulos oli joka tapauksessa, että päätimme lähteä vielä yhdelle reissulle.

Isojen kaupunkien kiertämien tehtiin tällä kertaa Längelmäen kautta. Tie kulkee keskustan ohi, mutta olin jo ajanut sen verran pitkälle, että teki mieli teetä ja reissukaverilla kahvia joten poikkesimme keskustaan tutkimaan löytyisikö sopivaa paikaa. Näissä entisten kuntien keskustoissa on nykyisin aika kuollutta. Tyhjää liiketilaa, hiljaiseloa eikä kahvioita. Paitsi Länkipohjassa. Siellä on talo, jonka toisessa päässä on isohko tila, jossa on kierrätyshuonekaluilla sisustettu kahvila. Toisessa päässä on myymälä, jossa on eri käsityöläisiltä/artesaaneilta/harrastajilta myyntiin tuotuja tuotteita keramiikasta, kudonnaisista ja neuleista pieniin koriste-esineisiin. Sieltä voi tehdä yllättäviä löytöjä. Itseäni viehättivät erityisesti kierrätystekstiilit. Kuvan tilkkutyöt on huolellisesti tehtyjä ja juuri tuollainen radio meilläkin oli ennen vanhaan. Minusta paikka oli kerrassaan ihastuttava. Marjapiirakan reilun kokoiset palat ja tee ja kahvi todella edulliseen hintaan eikä ketjustandardeista tietoakaan.

Evijärvi

Testasimme kepsiä pitkillä matkoilla. Toimihan se. Tosin ei niinkuin halusimme. En ihan ole vielä sinut sen kaikkien valikoiden kanssa, mutta tästä lähtien pitkät matkat ajetaan reissukaverin kartanluvun tuella ja keskustoissa sitten kepsin kassa. Tietysti kepsi ohjaa nopeimmille reiteille. Koppimopon kannalta ainoa ero sen välillä onko suurin sallittu nopeus 80 vai 100 on ohittajien määrässä. 80:n teillä ohittajia parhaimmillaan on alle yksi kimometriä kohden, kun 100:n teillä niitä on kaksi ja pahimmillaan paljon enemmän. Olen oppinut, että rekat, matkailuautot ja asuntovaunun hinaajat keräävät peräänsä jonon. Kun ei halua koko aikaa pelätä, ehtiikö ohittaja omalle kaistalle kolhimatta koppimopoa, niin ison auton ilmestyessä peruutuspeiliin, on viisainta hankkiutua bussipysäkille ja laskea 10-25 auton jono ohi. Tämä ajotyyli ei tosin nopeuta matkantekoa, mutta mikä kiire eläkeläisillä olisi.

Kunnan päätökset tehdään Evijärvellä lähellä lapsia. Kepsi ei tunnistanut Viskarinaukion numerointia, joten ajoimme suurin piirtein sinne päin ja menimme eräälle pysäköintipaikalle. Reissukaveri tunnisti kaukaa rakennuksen kunnantaloksi, mutta minä katselin vieressä olevia kiipeilytelineitä ja keinuja. Minun stereotyyppistä ajatteluani, kun epäilin rakennusta sillä perusteella kouluksi. Lasta hakemaan mennyt henkilö vahvisti edessämme olevan rakennuksen olevan kunnantalo. Kyllä se minustakin siltä näytti toisella puolella olevalta parkkipaikalta katsottuna. Lasten läheisyys näkyy myös kunnan asiakirjoissa. 1.8. käyttöön otetun varhaiskasvatussuunnitelman paikallista osuutta voi suositella luettavaksi. Keskellä puuduttavaa byrokraattista tekstia on Inkeri Karvosen ihana runo.

Noormarkku

 Noormarkun kuuluisin nähtävyys on epäilemättä Alvar Aallon suunnittelema Villa Mairea. Sinne pitää varata esittelykierros etukäteen, mieluiten viikkoja aikaisemmin. Eihän me niin pitkällä tähtäimellä mitään matkoja suunnitella. Alueella on myös muuta nähtävää arkkitehtuurista kiinnostuneille. Kuva on Myllykoskesta, jonne menin kulttuuritalon ohi. Upeasti remontoitu entinen meijeri näytti jotenkin autiolta. Ilmoitustaulu oli tyhjä eikä ikkunoista kurkistelemalla näkynyt toimintaan viittaavaa. Myllykoski on upea. Vettä ja vihreää. Tiedän toki ihmisiä, jotka eivät moista arvosta. Vein tällaisen ihmisen kävelylenkille. Lenkin varrella on paikkoja, joihin aina pysähdyn ihailemaan maisemaa. Maisema ei toki ole minun ansiotani eikä siitä olisi minua tarvinnut kiittää, mutta todella mykistyin, kun vieraani totesi “vettä ja vihreää, mitä sitten”. Näkymä, joka minulle tuotti lähes pyhän kokemuksen, ei liikauttanut hänessä mitään. Sellaisia ihmisiä ei kannata viedä Noormarkun Myllykoskellekaan.

Eurajoki

Koppimopo kiinnosti pikkupoikia. Kuvan ottamisen jälkeen soiteltiin yöpymispaikkaa ja sählättiin kepsin kanssa.Kerrankin laillinen paikka, joten ei kiirettä mihinkään. Kunnantalon parkkipaikka on ilmiselvästi paikallisen mopo- ja pyöräilijänuorison kokoontumispaikka ja meidän läsnäolomme lähes tyhjällä parkkipaikalla sotki kruisailua. Vuoronperään muutama poika kiersi meidät. Kuka lähempää, kuka kauempaa ja sitten ryhmässä keskusteltiin kunnes seuraava lähti kierrokselle. Lieneekö satakuntalaista varautuneisuutta, kun kukaan ei tullut tekemään lähempää tuttavuutta sen jälkeen, kun meidät oli todettu ihan eri ikäluokkaan kuuluviksi. Lapissa samanikäiset pojat tulivat suoraan juttelemaan ja kyselemään koppimopon huippunopeutta, meidän matkasuunnitelmiamme ja kokemuksiamme.

Eura

Jo matkalla kerrottiin, että Eura on kaunista seutua. Meille ei liioiteltu. Matkan varrella  nähtiin upea auringonkukkapelto. Vanhoja rakennuksia, kiviaitoja ja paljon vihreää. Joenvarressa olisi viihtynyt pitempäänkin. Ajattelimme kuitenkin ehtiä valoisan aikaan vielä käydä seuraavassakin kunnassa. Euran sivistyslautakunta on päättänyt arvioida yleissivistävän koulutuksen laatua ja kriteerinä tälle lukuvuodella ovat oppimisen, kasvun ja hyvinvoinnin tuki. Kannatettava arviointikohde. Melko vaikea mitattava. Eurassa ei selvästikään pelätä haasteita.

Kärhö

Tämä kuvahan ei liity mitenkään koppimoporeissuun mutta…

Melkein viisikymmentä vuotta sitten tontille istutettiin kaksi omenapuuta. Toinen kasvoi hienosti ja toinen kitui. Siitä kuoli oksia, jotka vuosien varrella sitten poistettiin. Kymmenkunta vuotta sitten puu alkoi näyttää lopullisen kuolemisen merkkejä ja vuosia mietin sen kaatamista. Paikalle pitäisi kuitenkin istuttaa jotain ja jos siinä ei omenapuu menesty, niin menestyykö mikään. Sitten ajattelin, että kuollut omenapuu voisi olla oivallinen tuki kärhölle. Viitisen vuotta sitten ostin kaksi kärhöntainta. Toinen näytti terhakalta ja hyvävointiselta. Toinen näytti jo valmiiksi vähän puolikuolleelta, mutta ajattelin, että omenapuun peittämiseen olisi hyvä olla kuitenkin kaksi tainta. Kerroin jollekin, en nyt muista oliko hän työkaveri vai joku muu tuttava, suunnitelmastani peittää kuoleva omenapuu kärhön kukilla. Hän pyysi, että ottaisin kukista, sitten kun niitä tulee, kuvan ja näyttäisin hänelle. Tässä tämä kuva nyt on. Taimien ensimmäisinä vuosina yllätyin joka kevät, kun se kohtavainaa taimi kuitenkin teki muutaman lehden. Hyväkuntoinen taimi kiersi versojaan toissa kesänä jo lähes kolmen metrin korkeuteen. Ja sitten se kuoli. Kohtavainaa taimi ei kurottanut niin korkealle. Nuo kukat ovat noin puolessa metrissä.

Espoo

Meinasi tulla lyhyt päivitys Espoosta. Kun olin saanut kuvan otettua, yritin kirjottaa ensimmäiset tuntemukset “Huh, mikä liikenne. Tänne päästiin hengissä. Saa nähdä miten käy paluumatkalla.” Ja se olisi ollut siinä, mutta hermostuksissani töpeksin jotenkin, enkä saanut tekstiä menemään. Nyt, kun olen rauhoittunut, voin kirjoitella vähän pitempään. Elämäni ensimmäisen kerran sain jonon kiinni. Nyt tiedän, miltä tuntuu ajaa jonon hännillä. Ei se pitkä jono ollut, minä mukaanlukien neljä moottoriajoneuvoa, mutta kun tavallisesti ajelee jonon ensimmäisenä niin nyt oli selvästi juhlavampi olo. Alkaa ymmärtää, miksi autoilijat tykkää ajella jonoissa. Sitten, kun tuli minun vuoroni ohittaa se jonon ensimmäinen, alkoi jänskättää todella. Olenhan minä ohittanut jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Sitä yhtä pyöräilijää Lapissa en meinannut ensin saada kiinni, mutta sitten tuli sopiva ylämäki, niin hänen vauhtinsa hyytyi nopeammin kuin koppimopon eikä hän sitten alamäessäkään saanut minua enää kiinni. Moottoriajoneuvon ohittamiseen tarvitaan paljon pitempi matka ja sellaista arvioidessa huomasin, että etäisyyden arviointi maallakaan ei ole helppoa, vesillähän en osaa sitä ollenkaan. Ohitus sujui onnistuneesti ja minä annoin hengessä itselleni ne kuuluisat kymmenen pistettä ja jos mukana olisi ollut papukaijamerkki, olisin saanut senkin.

Jossain Läyliäisissä oli tien varressa ihana kukkapelto. Iso. Satoja metrejä kanttiinsa. Erivärisiä kukkia. Ilmeisesti kuitenkin kukat olivat samaa lajiketta. Lähistöllä ei ollut paikkaa mihin olisi sujuvasti voinut pysähtyä tutkimaan mistä lajista oli kyse, joten asia jäi arvoitukseksi. Kauniita.

Reissukaveri, joka on nimennyt itsensä päätoimiseksi kartanlukijaksi, ahdistui Uudellamaalla. Kun teitä menee ristiin rastiin, rinnakkain ja päällekkäin, hän ei aina saanut selvää, missä oikein oltiin. Espoossa sinänsä liikennejärjestelyt olivat selkeitä. Olin etukäteen kartasta tutkinut, että homman ei pitäisi olla ihan mahdoton, enkä kauas Valtuustotalosta joutunutkaan. Tuomiokirkon parkkipaikalla tutkimme, miten sinne oikein pääsisi ja muutaman U-käännöksen, korttelin kiertämisen ja ilmansuuntien miettimisen jälkeen kuva saatiin otetuksi.

Yöpaikan yrittäjä kertoi, miten ulkomaalaiset ihastelevat Suomen rauhaa ja luontoa. Hän kertoi venäläisestä vieraastaan, joka oli kehunut yrittäjää siitä, että täällä on puhdas ilma ja tiellä voi ajaa sataa pelkäämättä putoavansa kuoppaan. Tutkimusten mukaan nuoremmat ikäluokat eivät pidä demokratiaa enää yhtä tärkeänä kuin vanhemmat ikäluokat. Sen hedelmiä ei ehkä aina huomaa. Minultakin meni hetki, ennen kuin hoksasin, että juuri kyseinen yrittäjä, kuten minäkin ja me muut olemme vuosien saatossa osanneet äänestää sellaiset ihmiset päättämään asioista, että meillä on puhdas ilma ja isot tiet hyvässä kunnossa. Matkalle osui paljon myös pikkuteitä, joiden kunto oli loistava. Sujuvia kilometrejä ei aina pane merkille yhtä painavasti kuin päällystevaurioita ja kuoppia.

Yli-Ii

5500 vuotta sitten Iijoki laski mereen Kierikin kohdalla. Siinä on kivikautinen asuinpaikka, jonka viereen on rakennettu Kierikki-keskus. Alueella tehdään arkeologisia yleisökaivauksia vuosittain. Kuvan kaivaja amtoi luvan laittaa hänet blogiini. Arkeologian maisteri esitteli minulle kaivausta. Näin löytöjä maassa ja kartat, joihin löydöt ja kaivausprofiili piirretään. Alue valokuvataan ylhäältäpäin. Siksi lähipuuhun oli tehty tikkaat. Kesän merkittävin löytö toistaiseksi oli kourutaltan kärki. Perustelut sille, että kyseessä oli käytetyn kourutaltan kärki kuulostivat minusta aukottomilta. Olen lukenut kaivauksista aikaisemminkin, mutta en ole ollut livenä paikalla. Käydessämme menomatkalla Kierikissä satoi ja siksi emme menneet nykyisen joen varteen rakennettuun kivikauden kylään. Asia jäi mietityttämään niin paljon, että ajoimme Kierikin kautta myös matkalla kohti Espoota. Silloin oli kaunis ilma. Samainen maisteri oli menossa kylään ja onnistuimme liittymään hänen seuraansa. Asiantunteva selostus matkalta ja kylästä antoi paljon enemmän kuin pelkkä katselu. Varsinaisesta opastuksesta ei ollut kyse, sillä maisteri oli menossa huoltorakennukselle kylän taakse. Hänellä oli päivän tehtävänä kärrätä puita huoltorakennukselta taloihin ja pitää niissä nuotioita. Museoalan palkat eivät ole todellakaan huikeita, kun maisteritasolla kärrätään puita. 

Rovaniemen maalaiskunta

Olen aikaisemmin ollut todella kiinnostunut historiasta ja edelleen olen siitä vähän kiinnostunut. Siksi kiertelen muistomerkeillä ja museoissa. Lapissa viime sodan muistomerkkejä on melkoisesti. Viime sodissahan Suomi soti ensin Saksan liittolaista, sitten Englannin ja Ranskan liittolaista ja lopuksi Italian liittolaista vastaan. Ei ole ihme, että EU:ssa Suomi yrittää olla mallioppilas. Kun lähes sadan vuoden takaisia tapahtumia ei saa esittää ihan missä vain niin tuoreempien juttujen esille tuominen on varmasti arveluttavaa. Ajattelin kuitenkin uskaltaa. Otin valokuvia muistomerkeistä ja ajattelin valita niistä sitten parhaan blogiini. Mutta sitten näin tämän.

Enontekiö

Reissukaverin Lappi alkaa ensimmäisistä variksentallaamista kuusista. Niistä kapeista, joiden oksat osoittavat alaspäin. Minun Lappiani ovat enemmän jylhät tunturit, joiden rinteillä tänä vuonna oli vielä lunta. Näin myöhään kesällä olen lunta nähnyt vain Käsivarren Lapin suurtuntureilla mutta siitähän ei ole kauaakaan, kun täällä satoi viimeksi lunta. Enontekiötä lähestyttäessä kuuset vähenivät ja niiden tilalle tulivat tunturikoivikot ja puistomaiset mäntykankaat. Kun aluskasvillisuutena on vain jäkälää, sammalta ja matalia varpuja, metsäkin näyttää siltä, että sitä on vuosisatoja hoidettu kuin englantilaista puutarhaa. Silmä toki lepää myös soissa, varsinkin kun siellä täällä näkyy pieniä lampareita. Ja tietysti porot, yksittäin, kaksittain, laumoina tien pientareella ja tiellä. Takaa tulija oletti, että porotokka, lähemmäs kymmenen poroa, jotka olivat levittäytyneet koko tien leveydelle, väistäisi hänen autoaan, joka oli merkittävästi isompi kuin koppimopo, ja siksi ohitti minut. Porot suhtautuivat siihenkin yhtä piittaamattomasti kuin minun ajopeliini. Vasta, kun vastakkaisesta suunnasta tulevasta autosta nousi mies ja taputti käsiään, porot siirtyivät vähän syrjään. Ohittaja ja minä pääsimme poroista ohi, mutta ystävälliseltä taputtajalta meni hetki palata autoon ja sillä aikaa porot olivat jälleen tiellä. Peruutuspeilistä näki, miten rauhallisia ja tyytyväisiä ne olivat, kun olivat löytäneet hyvän paikan.

Enontekiöön tullessamme olin jo melkoisen nälkäinen. Ajattelin, että ajaa päräytän ensimmäisen ravintolan eteen ja sitten syömään. Ravintolan parkkipaikka oli ihan täynnä, samoin viereisen grillikioskin. Kunnantalon edustalla olevalta levikkeeltä sain paikan, siitä kuva. Väkeä oli kylällä ja osalla oli lehmänkelloja tai täällä varmaan poronkelloja, joita kalisuttivat. Vastaan juoksi ihmisiä reppu selässä. Ihan pieni reppu, ei mikään rinkka, ja valokuvaaja kuvasi saapuvia. Olimme saapuneet keskelle Polkujuoksun maaliintuloa. Polkujuoksussa juostaan valinnainen matka: 135, 55 tai 30 km. Näille voi nostaa hattua. Enää Haltille kävely polkua pitkin usean päivän aikana ei tunnu ollenkaan sellaisesta saavutukselta kuin Haltin huipulla vuosia sitten. Samaan aikaan Enontekiössä oli meneillään myös toinen extreme-tapahtuma: Hullun polkasu. Siinä pyöräillään Äkäslompolosta Jäämerelle uimaan. Pyöräily vielä menisi, mutta viileässä vedessä uiminen ei houkuta. Käsivarren Lapissa opin, että kylmässä vedessä uiminen on mahdotonta. Kylmä vesi on jäässä.

Kiiminki

Muistan lapsuudesta tarinan kulkumiehestä, joka tuli pitäjään ja sanoi, että pitäjä tuntuu olevan varakas. Paikalliset vahvistivat oletuksen oikeaksi ja halusivat tietää, mistä kulkumies oli asian päätellyt. Kulkumies kertoi huomanneensa, että pitäjän tiet olivat hyvin mutkaisia. Sehän osoitti, että tietä oli ollut niin paljon, ettei se suoraan mahtunut. Luulin aiemmin, että kyse oli vain hauskasta anekdootista. Mitä kauemmas pohjoiseen olen ajanut, sitä enemmän olen miettinyt sanontaa: Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Kiimingin ja Yli-Iin välillä oli pitempiäkin suoria kuin kuvassa, mutta linja-autopysäkkejä, joille koppimopon olisi voinut jättää kuvan ottamisen ajaksi, ei ollut. Lounais-Suomessa sen sijaan on mutkaisia teitä, bussipysäkkejä ja BKT per capita enemmän kuin kuvan seudulla.

Kestilä

Minun ajotaidoilla maisemien ihailu rajoittuu usein pientareisiin. Etelämpänä ne ovat kiusallisen usein lupiinipeltoa. Kaunis kukka, mutta kilometrikaupalla samaa käy tylsäksi. Luonnon monimuotoisuus viehättää enemmän.
Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä enemmän pientareella oli eri lajeja. Kyllä täälläkin oli lupiinilaikkuja, mutta kymmeniä kilometrejä kauniita, monenlaisia kasveja, joista keskikouluaikaan tiesin latinalaiset nimet, suvut ja heimot. Nyt muistan enää calluna vulgariksen ja convallaria majaliksen.

Kangaslampi

Olimme jo ajamassa ohi Kangaslammesta, kun silmiini sattui tämä mainos. Tuo on niin hieno kisa, että siitä täytyy saada lisää tietoa. Sarjoja on ihan kaikille. Nuoruudessani lypsyjakkara tuli hyvin tutuksi. Kotona meillä oli niitä parikin eri mallista. Ilmoituksessa ei selostettu tarkemmin kisavälineen ominaisuuksia, mutta oletettavasti ainakin heittotyyli on vapaa.

Enonkoski

Minähän ajan aina miten sattuu kunnatalojen pihaan. On kiva saada koppimopo ja kunnan vaakuna samaan kuvaan ja se ei tarkoita aina asiallista pysäköintiä. Olen odotellut, että missä vaiheessa joku kunnan virkamiehistä tulee asiasta huomauttamaan, mutta sitä en odottanut, kun lauantaina pysähdyimme ottamaan kuvaa. Kuinka ollakaan, kun olin kuvan saanut, kunnantalon ovi aukesi ja sieltä tuli ulos vähän ihmettevän näköinen henkilö. Kerroin, millä asioilla olemme ja sen sijaan, että minulle olisi kerrottu, että “hyvä on, mutta siirtäkää se kotteronne pilaamasta maisemaa” tämä ihminen halusi ottaa meistä kuvan facebookkiinsa ja ihasteli projektiamme, minkä lisäksi saimme Enonkoski-esitteen ja kutsun päivän tapahtumiin, joista isompikin kunta voisi olla ylpeä.

Vanhan kauppiastalon avajaisiin sitten osallistuimme. Eläköön Enonkoski ry istutti avajaisten aluksi Tulevaisuuden Kuusen talon pihaan. Sisällä talossa on kahvila ja taidenäyttely sekä kauppamuseo. Talo on ulkoapäin maalin tarpeessa mutta sisältä käymisen arvoinen. Ihania, vanhoja huonekaluja ja tapetit vuosikymmenten takaa.

Enonkoskella on Koloveden kansallispuisto, mutta huikeita maisemia ja upeaa luontoa löytyy ihan kunnan keskustastakin. Liikunnasta on huolehdittu myös ikävämpien säiden aikaan, sillä kunnassa on myös kuntosali. Minulle kerrottiin, että avainkortin lunastaneita kuntosalin avaamisen jälkeen oli tuota pikaa 20% kunnan asukkaista. Tapahtumakalenterissa on runsaasti Suomi 100 juhlavuoden tapahtumia. Ei Enonkoski silti törsää vaan säästää aina, kun se on järkevää. Esimerkiksi pienellä kunnalla ei kannata olla monta naapurikuntaa. Enonkoskella naapurikuntia on vain yksi. Mihinkä niitä useampia tarvittaisiinkaan.

Anttola

Anttolasta olisi voinut lähteä melomaan Luonterille. Rannassa oli vuokrattavana monenlaisia kanootteja. Vähänkö teki mieli, mutta Enonkoskellehan tässä oltiin menossa.
Savolaisesta kieroudesta on kuultu vaikka kuinka paljon tarinoita. Mielenkiinnolla odottelin milloin siihen törmää. Eipä aikaakaan niin sieltähän se tuli. Tien varressa oli kyltti, joka kertoi, että seuraavat 11km on asfaltointityömaata. Joku auto opastaa jonoa eikä jonoa saa ohittaa. Olenhan minä tottunut ajamaan jonon ensimmäisenä, vaikkei se kivalta tunnukaan mutta 11 km. Ei ole kyllä kivaa.
Saattoautoa ei näkynyt eikä pysähtymismerkkiä, joten ajelin eteenpäin. Takaa tulijat ohittelivat ihan kuten muulloinkin. Kun 11 km oli ajettu, näkyi tien laidassa levikkeellä yksi asfaltointikone. Näin kieroja ovat savolaiset.

Mikkelin maalaiskunta

Suopursu kukkii. Paitsi laulu on myös saman niminen kirja. Ei mitään suurta maailmankirjallisuuden, mutta kirjoittamisaikansa kaksoisstandardeista siitä saa mainion kuvan.
Yhdet munkkikahvit takana ja nyt on eväshetken aika näissä maisemissa. Ennen vanhaan parkkipaikoilla oli pöydät ja penkit ja sitten muutamien harvojen mielestä niiden rikkominen oli hauskaa puuhaa eikä niitä enää ole. Olemme oppineet viettämään eväshetken koppimopossa melko sujuvasti. Eväskori penkkien väliin ja toinen toistaminen auttaen saamme sämpylöiden väliin juustot ja leikkeleet. Maisemaa kukaan ei ole rikkonut.

Juttutuokio

Reissukaveri ei ehkä saa aina toivomiaan vastauksia minulta, joten hän löysi samanmielisempää juttuseuraa. Tämä herrasmies ei ainakaan inttänyt vastaan.

Jämsänkoski

Täällä ei ollut tarkoitus pysähtyä, mutta piti tulla rauhoittumaan. Ajelimme kaikessa rauhassa hiljaista hyvää tietä pitkin, kun yhtäkkiä peilissä nälyi kirkkaita valoja. Poliisiauto. Tuo taitaa olla kehotus pysähtyä. Onneksi vieressä oli bussipysäkki. Autosta nousi kaksi poliisia, jotka piirittivät koppimopon. Oliko tuossa äsken ollut alamäki, silloin olin ajanut ylinopeutta. Kaasu on ylämäessä pohjassa, jotta pääsen mäen ylös, mäen päällä nostan kaasua vähän ja alamäessä paljon, mutta reaktionopeuteni ei ole aina ihan kohdallaan ja kaasu saattaa jäädä pohjaan vähän turhan pitkäksi aikaa. Oliko taas käynyt niin. Ajokortti ja puhallus, toinen poliisi latseli renkaita ja totesi jotain vesiliirrosta, en kuullut mitä. Sitten ystävällinen poliisi kyseli ohittelijoista. Sanoin, että keltaisen viivan kohdalla ohitelleen aika usein, mutta minä väistän pientareelle ja lasken jonot ohi bussipysäkeillä. Sitten he toivottivat hyvää matkaa ja palasivat autoonsa. Odottelin, että he olisivat ajaneet ohi, mutta kun mitään ei tapahtunut, lähdin ajamaan itse ja peilistä näin, että poliisit palasivat takaisinpäin. Olisi ihan kiva tietää, miksi minua seurattiin.

Vaikka en siis ollut syyllistynyt muuhun kuin ylinopeuteen enkä siitäkään ollut jäänyt kiinni, säihkähdyksellä selviäminen aiheutti tunnetilan, jonka vuoksi oli viisainta vähän pysähtyä. Samalla voi suorittaa pienen itsearvioinnin ajotaidoistaan. Suoraan eteenpäin ajaminen silloin, kun vastaan ei tule ketään eikä perässä kärky kukaan ohituspaikkaa, alkaa sujua jo tyydyttävästi. Risteykset ovat hankalia. Ei niinkään silloin, kun itse tulee kolmion tai stopmerkin takaa vaan silloin, kun sieltä tulee joku muu. Keltaiset viivat eivät kanssaliikkujissa aiheuta juurikaan kunnioitusta ja ne on sentään maalattu tiehen. Miksi sitten pientareella oleva merkki aiheuttaisi. Luottamusta muita tiellä liikkujia kohtaan pitää kehittää. Vielä enemmän liikkeellelähtö ja pysähtyminen vaativat keskittymistä. Niissä on niin monta asiaa muistettavana. Onneksi koppimopo hälyttää, jos jää valot päälle, kun sammuttaa moottorin ja kojelaudassa palaa merkkivalo, jos lähtee käsijarru päällä liikkeelle. Taaksepäin ajaminen on sitten ihan oma lukunsa. Yritän parkkipaikoille ajaa aina niin, ettei moista tarvitse harrastaa. Plussapuolella on se, että olen oppinut korjaamaan pikku vikoja. Ajaessani yhtäkkiä huomasin, että vekotin hyytyy ylämäessä niin kuin ennenkin, mutta alamäessä vaikka talla on pohjassa ei kiihdy kuin 42 km/h. Eihän meillä ole mikään kiire, mutta voisi sitä ajaa edes sallittua nopeutta, ettei ole vielä pahempi tien tukko kuin aiemmin ja seuraavalle bussipysäkille on vastaavasti pitempi ajoaika. Seuraavalla pysähdyksellä löysin aika nopeasti vian. Irtomatto oli kiilautunut kaasupolkimen alle. Näppäränä ihmisenä oitis korjasin vian ja pysähdyksen jälkeen koppimopo toimi taas kuin unelma.

Reissukaveria täytyy kehua. Viime vuonna hän ei edes suostunut ottamaan karttaa käteensä. Nyt hänestä on tullut oivallinen kartanlukija. Maantiekarttakirjan avulla hän ohjailee minut pienempien keskustojen läpi oikealle tielle. Aina viitoitukset eivät ohjaa pikkuteille. Ainakaan minun mielestäni ymmärrettävästi. Isoille teille pääsisi helpommin, mutta niitä minä yritän vältellä mahdollisimman paljon. Laskin yhden 14 kilometrin pätkällä ohittajien määrän. 65. Ohitus keskimäärin joka 200 metrillä. Tutkitulla pätkällä ainoa väli, jonka sain ajaa ihan itsekseni oli väli, johon oli rakennettu ohituskaista. Siinä oli aika pollevaa körötellä.

Vilppula

Enonkosken suuntaan ajelimme Vilppulan kautta. Reissukaverilla on matkan aikana kaksi taipumusta, jotka mielestäni ovat ristiriidassa keskenään. Toisaalta pitää olla eväitä mukana, jotta voidaan pysähtyä kivan näköiseen paikkaan ja syödä eväitä samalla kun ihaillaan maisemia. Toinen taipumus on munkkikahviloiden bongaaminen. Pitäisi olla varavatsa näillä reissuilla, jotta sekä eväshetket että kahvila/baarivierailut saisi sovitettua elimistöönsä. Tuossa järven yläpuolella lenteli pääskysiä ja oksalta toiselle kirjosieppo.

Koppimopo ylähyllyllä

Minä olen aina ollut hidas ajattelemaan ja vielä hitaampi toimimaan. Siitä on joskus etua. Jos olisin ehtinyt ajatella mitään siinä vaiheessa, kun minut ohjattiin ajamaan koppimopo tuonne ylös hyllylle, olisin varmaan hyytynyt ja yrittänyt kääntyä takaisin tai jättänyt vekottimen siihen ja juossut karkuun. Suomalaisen kansakoulun käyneenä vain tottelin. Jälkikäteen olin puoli tuntia shokissa kokemuksesta ja sitten loppumatkan kaksi tuntia kauhusta tönkkönä, kun oivalsin, että minun täytyy ajaa se myös pois sieltä.

Eckerö

Olen vuosia suunnitellut pyöräretkeä Ahvenanmaalle, saariston rengastien ympäriajoa tai pitempää reissua myös Ahvenanmantereelle. Joissakin esitteissä suositellaan 50 km:n päivämatkoja, mikä on tuntunut aina kovin lyhyeltä matkalta. Ahvenanmaalla aloin ymmärtää, että kyseessä on hyvinkin sopiva päivämatka. Tuuli siihen malliin, että koppimopo heilui vaikka oli parkissa odottamassa yhteysalusta. Kävely Torsholman lauttasatamassa piti suorittaa harkiten sopivasti tuuleen päin kallellaan. Ahvenenmaan kasvillisuutta katsellessa siinä oli näkevinään vihjeitä vähintäänkin ajoittaisen voimakkaan tuulen vaikutuksesta. Pyöräillessä kaikkein viheliäisintä on vastatuuli. Kun alamäessä joutuu vaihtamaan pienempää vaihdetta päästäkseen eteenpäin, tietää, etteivät kilometrit taitu ilmaiseksi. Siinä tuulessa 50 km on saavutus. Maisemat ovat toki upeita, tiet hyviä, melko paljon pyöräteitä ja paikoitellen leveitä pientareita, mutta tuuli. Taidan jatkaa Nuorgam-Hanko välin pyöräilyä. Viimeksi pääsin Rovaniemen Vikajärvelle. Siitä on hyvä jatkaa ja Ahvenanmaalle menen pyörällä sitten kun Hanko on saavutettu.

Ahvenanmaalla valmistellaan kuntaliitoksia. Sielä on esitetty erilaisia vaihtoehtoja yhden kunnan mallista alkaen. Sen perustuslaillisuutta on jopa pohdittu. Muita vaihtehtoja on ainakin kolmen, neljän ja seitsemän kunnan mallit. Eckerökin joutuu ottamaan kantaa asiaan. Jotkut muut kunnat ovat järjestämässä kansanäänestyksiä kuntaliitoksista. Jotkut kunnat ovat esittäneet liitoksia jo vuoteen 1919 mennessä. Minun kannaltani asialla on merkitystä vain sen suhteen, millä kirjaimella tulevan kunnan nimi alkaa. Häviävät kunnat eivät haittaa, koska ne vaan poistuvat listalta, jos en ole vielä ehtinyt niissä käydä. Sen sijaan, jos muodostetaan uusi kunta, jolle annetaan uusi nimi, tyyliin Akaa, ja se alkaa jo taakse jääneellä kirjaimella, niin mitä sitten. En ole vielä päättänyt riittääkö, että käväisen kyseisessä kunnassa vai pitääkö käydä uudelleen ne kunnat, jotka olen jo käynyt, mutta jotka tulevat aakkosissa uuden kunnan jälkeen. Taidan lykätä päätöstä vielä vähän aikaa. Tyylikästä ratkaisua saa ehdottaa ja sille tietysti hyvät perustelut.

Onneksi Ahvenanmaalle tullaan vielä myöhemminkin. Bomarsundin linnoitus katseltiin tuulen ja kylmän sään vuoksi lähinnä autosta. Ainoat paikat, joihin tutustuimme lähemmin olivat sisätiloja; pari kauppaa ja kahvila. Toisaalta linturetkestä koppimopoilukin käy. Olemme nähneet kurkia, joutsenia, kuikan, fasaaneja, kirjosieppoja, pääskysiä, erilaisia lokkeja ja paljon pikkulintuja, jotka olisivat osuneet tuulilasiin, jos nopeus olisi ollut suurempi. Lisäksi todistimme, miten kaksi varista ahdisteli molemmat omaa kotkaansa. Varikset lensivät kotkien yläpuolella ja kotkat yrittivät päästä eroon ahdistelijoistaan. Lisäksi näkyi myös suurempia eläimiä, jäniksiä ja kauriita.

Pelastava kapteeni

 

Torsholma – Hummelvik väliä kulkee yksi lautta vähemmän torstaisin. Niinpä meillä oli pari tuntia enemmän aikaa kuin olimme kuvitelleet. Tuuli ihan hirveän kylmästi, joten ulkona ei ole kiva liikkua vaikka olimme varustautuneet pitkillä alushousuilla ja toppatakeilla. Siksi ajattelimme katsella maisemia koppimopon ikkunasta. Kun tässä projektissa tulee ajeltua Suomi ristiin rastiin aika moneen kertaan, niin ajattelimme matkailla sellaiseen paikkaan, johon läpikulkua ei tule. Ahvenenmaalla sellainen paikka on Simskäla. Saaria on kaksi, Västra ja Östrä Simskäla, joita yhdistää silta ja itäiseen kulkee lossi. Viehko hyväkuntoinen tie, ei ohittelijoita eikä juuri vastaantulijoita. Emme olleet ajaneet kovinkaan pitkää matkaa, kun kojelaudassa syttyy punainen varoitusvalo ylämäessä. Mikä ihme valo tuo on? Koppimopon myyjällä ei ollut ohjekirjaa, joten ei sitä ole minullakaan. Pitäisikö huolestua. Onneksi valo sammui, kun pääsimme alamäkeen, mutta tasaisella se taas syttyi. Valo siis liittyy jotenkin johonkin nesteeseen. Ei uskalla ajaa eteenpäin. Pakitin metsätien liittymään. Sellaiseen, joissa tie ei jatku liittymän jälkeen. Sitten soitin korjaamolle, joka on huoltanut ja korjannut vekotinta ennenkin. Hyvin ystävällinen henkilö sanoi, että odota, selvitetään ja hetken kuluttua hän kertoi, että jäähdytysnestettä on liian vähän. Kesällä ei haittaa vaikka sinne laittaa vettä. Meillä oli toki vichyvettä mukana, mutta se ei kelpaa eikä merivesikään vaan juomavettä. Molempiin suuntiin tien varrella oli metsää. Olimme ohittaneet joitakin taloja hiljakkoin, tuskin pariakaan kilometriä tarvitsisi kävellä, kun tulisimme jollekin talolle, mutta edessäpäin saattaisi olla jo mutkan takana talo. Silloin tuli auto vastaan ja reissukaveri pysäytti sen. Hyvin ystävällinen, nuori mieshenkilö, joka paljastui kapteeniksi keskustelun aikana, avasi ikkunan ja kuunteli rauhallisesti hätääntynyttä vanhaa naista. Sen sijaan, että olisi kertonut kumpaan suuntaan meidän kannattaisi tyhjän vichypullomme kanssa edetä hän nyökkäsi, kaivoi viereltään 1,4 litran Apotekarnes Julmust-pullon, jossa oli vettä ja ojensi sen minulle. Mikäli varustamolla valitaan vuoden kapteenia. Tämä mies saa minun ja reissukumppanini äänet. 

 Ja tässä on tuo pelastava pullo. Vettä jäi ihan vähän pohjalle.

 

Brändö

Siltatyömaa esti sujuvan etenemisen 222-tieltä Vahtoon ja yhtäkkiä huomasin ketselevani noin sadan auton jonoa ajamassa 9-moottoritiellä Turusta Tampereellepäin ja takana jono autoja, jotka halusivat joukkoon mukaan, kasvoi peilin kantamattomiin muutamassa sekunnissa. Silloin ei tarvittu pitkää rakoa, kun kiilasin väliin. Onneksi siinä jonossa ei tarvinnut olla montaakaan kymmentä metriä, mutta kyllä pari kilometriä meni siitä sydämentykytyksestä toipumiseen. Saariston rengastielle päästyämme veikkasimme, ettemme enää pysty eksymään reitiltä ja hyvin tuntui olevan aikaa kilometreihin nähden. Ja sitten tuli lossi. Meidän tuurillamme sinne juuri ajoi autoja ja me pääsimme lossiin suurin piirtein odottamatta ja kuinka ollakaan lossi lähti muutaman minuutin kuluttua. Vuosnaisissa pääsimme lauttaa vartin odottelun jälkeen.

Lautalta ajettiin punaista asfalttiatietä hissun kissun ja ihailin kallioita ja katajia. Reissukaveri kommentoi maisemia: “Täällähän ei ole mitään nähtävää, vain ahdistavia kallioita ja katajapuskia”. Brändön kunnantalo on Åvassa. Eläkelahjaksi saamani loistava karttakirja ei sisällä ihan pienten paikkojen katukarttoja, siksi olin etukäteen internetin kartoista katsonut, että oikealle kääntyy tie ja hieman mutkikasta tietä ajellaan ja siellä se sitten on. Yhtäkkiä on kyltti Åva by ja tie vasemmalle. Tässä iässä on muisti niin harva kuin ladon ovi ja kyltti, jossa selkeästi luki Åva by osoitti vasemmalle. Siispä luotamme kylttiin, ei muistiin ja käännymme kohti Åvaa. Tie oli asfaltoitu ja niin kapea, että vastaantulijaa joutuisi väistämään nurmikolle. Onneksi ojat eivät näyttäneet syviltä. Ainoa vastaantulija tuli talon kohdalla, jonka navetan/ulkorakennuksen pihan kautta pääsin väistämään. Vastaantulijalla ei ollut samaa etua omalla puolellaan tietä. Seuraavaksi tuli sitten risteys ja leveämmän tien toisella puolella oli kyltti kommunkansli. Muisti toimi kerrankin niin kuin piti, siihen ei vaan uskaltanut luottaa. Nyt päästiin punaiselle hiekkatielle ja se meni lähes talon pihaan, kapeni edelleen, jolloin uusi epäilys heräsi. Miten ihmeessä olin näin lyhyellä matkalla jo onnistunut eksymään. Onhan minulla harhaan ajosta runsaasti kokemusta mutta silti. Ystävällinen åvalainen sammutti ruohonleikkurinsa ja kehotti ajamaan eteenpäin ja sieltähän se löytyi, vaakuna ja kaikkea.

Aura

Yöllä satoi, heräsin katon ropinaan, aamulla satoi edelleen. Taivas näytti siltä, että koko päivä ajetaan sateessa. Tämän takia koppimopo on hyvä keksintö. Polkupyörässä ei ole sateensuojaa ja sadeviittoihin tarttuu ohiajavien rekkojen ilmavirta. Meinasin kerran päätyä tällaisen seurauksena ojaan. En enää aja isoilla teillä sadeviitan kanssa. Välillä sade hiljeni ja saattoi tiputtaa pyyhkijöiden työskentelyväliä. Toivo luontoretkestä alkoi hertätä ja sitten taas tuli vettä reilummin. Parin toiston jälkeen toivo kuoli ja todettiin, että taisi tulla ajopäivä. Ehdittäisiinköhän viimeisellä lautalla Brändöhön. Pitkiin eksymisiin ei olisi varaa ja päätimme, että soitan varauksen lautalle. Ihan vähän käytiin Töllissä eksymässä. Myllyn luona tutkittiin yhdessä karttaa ja todettiin, että käännytään takaisin mutta tämä tuskin vaarantaa lautalle ehtimistä. Ja eikös mitä, kohta pilvet väistyivät ties mihin ja aurinko alkoi paistaa. Tien yläpuolella on hieno sumuilmiö, kun aurinko haihduttaa kosteuden ja tuulee juuri sopivasti, että sumu pyörteilee mutta ei häivy.

Aurassa olisi voinut ajaa lähemmäs kunnantalon vaakunaa ja siellä olisi ollut ihan laillista parkkipaikkaa, mutta tuon vaalean auton ohi olisi joutunut pakittamaan ja taaksepäin ajaminen kapeissa paikoissa on vielä vankasti opetteluvaiheessa. Todennäköisesti vielä pitkään.

Auran. kuten muidenkin kuntien, uusi valtuusto pääsee heti tekemään politiikkaa. Ensi vuoden talousarvion valmistelu on virkamiestyönä jo aika pitkällä ja syksyllä tulee poliittisten päätösten aika. Ennen vanhaan oli sellainen sanonta, että “ole realisti, vaadi mahdottomia”. Politiikassa tämä on näkynyt mahdottomina vaalilupauksina. Aikaisemmin, kun valtuuston toimikausi alkoi vuoden vaihteessa, saattoi syyttää edellisen valtuuston tyhmiä päätöksiä. Nyt ne päätökset täytyy tehdä ihan itse. Mielestäni äänestäjien kuluttajansuoja parani, kunhan vain viitsimme seurata, mitä päätöksiä siellä tehdään. Meidän rahoistammehan valtuutetut päätöksiä tekevät.

Askola

Johannes Linnankosken nuoruudenkotimuseo on Askolassa. Harmillinen takaisku oli, että se ei vielä toukokuussa ollutkaan auki. Tämän olisi toki voinut tarkistaa netistä jo kotona eikä vasta Askolassa. Hienot hiidenkirnut sen sijaan ovat auki kaiken aikaa.

Askolan vanhan valtuuston viimeisessä kokouksessa keskusteltiin tiukasti uudesta hallintosäännöstä, jonka pitäisi tulla voimaan jo ensi kuun alusta.

Kuvaan sain komeasti sekä kunnan vaakunan että koppimopon. Voi olla, että ihan lallisella paikalla tuo kottero ei ollut, mutta virasto oli kiinni enkä jättänyt revittelyjälkiä hiekalle, niin ehkä saan tekoni anteeksi.

Nastola

Asikkalasta Askolan lyhyin reitti kulkee Lahden kautta. Pienempienkin paikkojen keskustat jännittävät minua, niissäkin liikennettä on ihan riittämiin, isompia yritän vältellä mahdollisuuksien mukaan. Siksi valitsin reitin Vierumäen ja Nastolan kautta. Pääsin kiertämään Lahden. Kunhan aakkosissa pääsen L-kirjaimeen, niin sitten ei enää voi kierrellä. Nastolaa lähestyttäessä reissukaveri alkoi kaivata munkkikahveja. Liikekeskuksen opasteet ja lopulta liikekeskuskin löytyvät. Se on kivasti rakennettu torin ympärille. Mutta kahvilaa ei siellä ollut. Munkit jäivät saamatta. Paikallisilla asukkailla on kai terveellisemmät elämäntavat. Pizzaa olisi löytynyt useammastakin paikasta mutta kun reissukaveri tykkää munkeista.

Asikkala

Asikkalan, Asikkalan puiset rattaat,
puiset rattaat, puiset rattaat, 
On niin huonoja kulkemaan.
Niin, näin alamäessä
Ja ylämäessä ei ollenkaan.

Tämä lienee minun ikäisilleni tuttua tietoa Asikkalasta. Myös Vesivehmaa, jonka jenkkaa on joskus tullut tanssittua, löytyy Asikkalasta. Vääksyn kanavan laidalla vierähtää aika ihan huomaamatta. Päijänteen kansallispuistoon tutustumiseen pitää varata enemmän aikaa ja lämpimämpi päivä. Kun reissu suuntautui etelään, niin talvella ajattelin, että matkan voisi aloittaa jo huhtikuussa. Silloin satoi lunta, ihan niin kuin toukokuussakin, eikä tänä aamunakaan ollut järin lämmin keli. Mutta kesän reissut on saatu alulle. Mihinkähän kirjaimeen ehditäänkään ennen syksyn kylmiä.

Korpilahti

Alavudelta Asikkalaan ei välttämättä tarvitse ajaa Korpilahden kautta. Vaihtoehtoiset reitit ovat todennäköisesti lyhyempiä mutta tuskin kauniimpia. Kun Kärkisten sillan pylonit tulevat ensimmäisen kerran näkyviin, voi hiljentää vauhtia ja ihailla kaunista suomalaista järvi- ja maalaismaisemaa. Sitä riittää kilometreittäin.

Vespuolen mäet pohdituttivat etukäteen. Pitääkö koppimopo työntää ylös vai pääseekö se omin avuin. Reissukaverille lupasin, että niin kauan kuin nopeus on yli 5km tunnissa ei tarvitse työntää. Positiivinen yllätys oli, että pääsimme ylös konevoimalla. Vauhti hyytyi todella tehokkaasti. Perään ehtinyt pakettiauton kuljettaja tiedosti hienosti vauhtimme hidastumisen. Niin loistavaa turvaväliä en ole aiemmin nähnyt. Kiitokset kärsivälliselle kuljettajalle.

Vaaruvuoren laelta lähtee upea luontopolku. Se kannattaa kiertää. Polun varren  maisemat ovat vaihtelevia. Päijänteen jylhyyttä ja metsälammen herkkyyttä. Ja edessä on vielä Pulkkilan Harju.