Jämsänkoski

Täällä ei ollut tarkoitus pysähtyä, mutta piti tulla rauhoittumaan. Ajelimme kaikessa rauhassa hiljaista hyvää tietä pitkin, kun yhtäkkiä peilissä nälyi kirkkaita valoja. Poliisiauto. Tuo taitaa olla kehotus pysähtyä. Onneksi vieressä oli bussipysäkki. Autosta nousi kaksi poliisia, jotka piirittivät koppimopon. Oliko tuossa äsken ollut alamäki, silloin olin ajanut ylinopeutta. Kaasu on ylämäessä pohjassa, jotta pääsen mäen ylös, mäen päällä nostan kaasua vähän ja alamäessä paljon, mutta reaktionopeuteni ei ole aina ihan kohdallaan ja kaasu saattaa jäädä pohjaan vähän turhan pitkäksi aikaa. Oliko taas käynyt niin. Ajokortti ja puhallus, toinen poliisi latseli renkaita ja totesi jotain vesiliirrosta, en kuullut mitä. Sitten ystävällinen poliisi kyseli ohittelijoista. Sanoin, että keltaisen viivan kohdalla ohitelleen aika usein, mutta minä väistän pientareelle ja lasken jonot ohi bussipysäkeillä. Sitten he toivottivat hyvää matkaa ja palasivat autoonsa. Odottelin, että he olisivat ajaneet ohi, mutta kun mitään ei tapahtunut, lähdin ajamaan itse ja peilistä näin, että poliisit palasivat takaisinpäin. Olisi ihan kiva tietää, miksi minua seurattiin.

Vaikka en siis ollut syyllistynyt muuhun kuin ylinopeuteen enkä siitäkään ollut jäänyt kiinni, säihkähdyksellä selviäminen aiheutti tunnetilan, jonka vuoksi oli viisainta vähän pysähtyä. Samalla voi suorittaa pienen itsearvioinnin ajotaidoistaan. Suoraan eteenpäin ajaminen silloin, kun vastaan ei tule ketään eikä perässä kärky kukaan ohituspaikkaa, alkaa sujua jo tyydyttävästi. Risteykset ovat hankalia. Ei niinkään silloin, kun itse tulee kolmion tai stopmerkin takaa vaan silloin, kun sieltä tulee joku muu. Keltaiset viivat eivät kanssaliikkujissa aiheuta juurikaan kunnioitusta ja ne on sentään maalattu tiehen. Miksi sitten pientareella oleva merkki aiheuttaisi. Luottamusta muita tiellä liikkujia kohtaan pitää kehittää. Vielä enemmän liikkeellelähtö ja pysähtyminen vaativat keskittymistä. Niissä on niin monta asiaa muistettavana. Onneksi koppimopo hälyttää, jos jää valot päälle, kun sammuttaa moottorin ja kojelaudassa palaa merkkivalo, jos lähtee käsijarru päällä liikkeelle. Taaksepäin ajaminen on sitten ihan oma lukunsa. Yritän parkkipaikoille ajaa aina niin, ettei moista tarvitse harrastaa. Plussapuolella on se, että olen oppinut korjaamaan pikku vikoja. Ajaessani yhtäkkiä huomasin, että vekotin hyytyy ylämäessä niin kuin ennenkin, mutta alamäessä vaikka talla on pohjassa ei kiihdy kuin 42 km/h. Eihän meillä ole mikään kiire, mutta voisi sitä ajaa edes sallittua nopeutta, ettei ole vielä pahempi tien tukko kuin aiemmin ja seuraavalle bussipysäkille on vastaavasti pitempi ajoaika. Seuraavalla pysähdyksellä löysin aika nopeasti vian. Irtomatto oli kiilautunut kaasupolkimen alle. Näppäränä ihmisenä oitis korjasin vian ja pysähdyksen jälkeen koppimopo toimi taas kuin unelma.

Reissukaveria täytyy kehua. Viime vuonna hän ei edes suostunut ottamaan karttaa käteensä. Nyt hänestä on tullut oivallinen kartanlukija. Maantiekarttakirjan avulla hän ohjailee minut pienempien keskustojen läpi oikealle tielle. Aina viitoitukset eivät ohjaa pikkuteille. Ainakaan minun mielestäni ymmärrettävästi. Isoille teille pääsisi helpommin, mutta niitä minä yritän vältellä mahdollisimman paljon. Laskin yhden 14 kilometrin pätkällä ohittajien määrän. 65. Ohitus keskimäärin joka 200 metrillä. Tutkitulla pätkällä ainoa väli, jonka sain ajaa ihan itsekseni oli väli, johon oli rakennettu ohituskaista. Siinä oli aika pollevaa körötellä.