Tarvasjoki

 Hämeen härkätie on ollut toinen Suomen tärkeistä teistä keskiajalta saakka. Siitä on soratienä vielä pari pätkää. Niitä emme ajaneet, mutta seurailimme Paimionjokea pitkät matkat. Päällystettykin osuus vie halki Varsinais-Suomen kulttuurimaisemien. Upea syysruska puhkesi suorastaan hehkumaan, kun aurinko ilmestyi näkyviin. Sumussakin oli mielenkiintoista ajaa vaikka vastaantulevat autot näkyivät enintään parinsadan metrin päästä ja pyöräilijät ja jalankukijat paljon lähempää. Aina, kun vähän kirkastui, tiesi, että vesistöä ei ole ihan lähituntumassa. Yhtenä päivänä sumua järvien lähistöllä oli vielä pitkälle iltapäivään. Leikkuupuimureita näkyi sadonkorjuussa, traktoreita tekemässä syyskyntöjä ja muiden aistien avulla sai todisteita myös hiljakkoin tehdystä lannoituksesta. Vaahterat, jotka kesäisin ovat toistensa kaltaisia, muuttuvat syksyllä yksilöllisiksi. Vierekkäisistä puista yksi oli keltainen, toinen oranssi, kolmas vihreä ja joukossa oli aina siellä täällä myös puita, joiden latva oli oranssi, keskipaikka keltainen ja alalehdet vihreitä. Tien varrella on myös kartanoita ja muuten vaan isoja taloja. Reissukaveri huokaili monta kertaa, että tämä on maisemaa, josta hän pitää. Pidän minäkin. Ahvenanmaan kivikkoiset ahot, joista lampaat ovat syöneet ruohon lyhyeksi ja joissa kasvaa katajia samoin kuin kalliot meren rannalla tosin saavat minut huokailemaan enemmän. Se, että pidämme erilaisista maisemista ja erilaisista rakennuksista, aiheuttaa sen, että jompi kumpi pitää aina maisemista, jossa ajamme.