Kökar

 

Lautta Galtbystä lähtisi vasta iltayhdeksältä. Ei siis mitään kiirettä. Aamu venyi vähän suunnitellusta, matkan varrella tuli yllättäviä pysähdyksiä ja satakunta kilometriä ennen Galtbytä huomattiin, että taitaa tulla vähän kiire. Nykyisellä koppimopolla ei voi ajaa ylinopeutta niin kuin niillä parilla aikaisemmalla. Onneksi liikenne oli hiljaista paitsi Saariston rengastiellä. Tavallisesti, kun perässä näkyy yli kymmenen henkilöautoa, ajan bussipysäkille, Nyt en ajanut, koska kiire. Anteeksi kaikki kymmenet autoilijat perässämme. Kun Nauvossa odottelimme Korppooseen menevää lossia, kello oli varttia vaille yhdeksän. Silloin olisi pitänyt olla jo Galtbyssä odottamassa lauttaa. Niille kun pitää olla odottamassa 5/10/15 minuuttia ennen lähtöaikaa. Lossi tuli rantaan. Siitä ei tullut ketään maihin ja lossin puomi pysyi alhaalla. Siinä vaiheessa reissukaveri oli sitä mieltä, että jäädään yöksi Nauvoon ja mennään vasta seuraavana päivänä. Hotellivaraus pitää tietysti maksaa, samoin kuin lautta mutta sille ei voi mitään. Minä olin sitä mieltä, että haluan tietää kuinka paljon myöhästytään lautalta ja myös Korppoossa on majoittumismahdollisuuksia. Joten ajoimme Galtbyhyn vaikka kello oli jo yhdeksän, kun ajoimme lossilta maihin. Satamassa olimme 21.07. Meidän jälkeemme lauttaan otettiin vielä yksi auto ja edellisen auton perävalot paloivat vielä, kun ajoin meidät lautalle. Aivan epäuskoinen tunne. Olimme ehtineet. Soitin lapselleni, koska jollekulle piti saada kertoa asia. Hän totesi hyvin rauhallisesti: ”niin, Suomen infrastruktuuriin ei voi enää luottaa”.

Maaginen saaristomaailma kaukana merellä. Sitähän Kökar on. Täällä oltiin joskus takavuosina yötä, kun oltiin menossa Haminasta Hammarlandiin. Silloin otettiin kuva siltä varalta, että Ahvenanmaan kuntaliitokset toteutuisivat suunnitelmien mukaan. Eivät toteutuneet. Ei toki ensimmäinen kerta, kun ihmiset suunnittelevat jotain, joka jää toteutumatta. Itse tein Suomen historian gradun kansaneläkelain taustasta. Asiaa alettiin varovasti suunnitella jo 1863-64 valtiopäivillä ja valmista tuli 1937. Silloinkaan ei ihan mennyt putkeen, kun ei osattu ennakoida sotaa ja inflaatiota. Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden.

Kummityttöä näin Gradian Oppipuodissa ja kerroin lähteväni Kökariin alkukesästä. Hänen mielestään kaunein paikka minkä voi kuvitella on Kökarin vierasvenesataman rantakalliot. Heidän siellä ollessaan paikalle sattui myös muusikoita, jotka soittivat läsnäolijoiden ja itsensä iloksi. Kuvittelin ottavani lehtiön mukaan lautalle Galtbystä Kökariin ja kirjoittavani merestä täsmällistä kuvausta; aaltojen liikkeistä lautan kyntäessä merta, siitä, miten perälaine iskee luodoille ja saarten poukamiin, valon välkkeestä aalloilla tai sadepisaroiden jättämistä jäljistä laineilla. Sitten luin Tove Janssonin Kesäkirjan. Luotojen, saarten ja meren kuvaus keväästä syksyyn eri vuorokauden aikoina ja erilaisessa säässä oli niin vaikuttava, etten taida yrittää omaa tekstiä. Minä hallitsen tilastotiedot paremmin.

Kökarissa oli viime vuoden lopussa 223 asukasta, joten jokaiselle riittäisi useampiakin luotoja ja saaria kunnan alueelta. Niitä kun on tuhansia. Päiväkodissa olisi 20 paikkaa, koulussa viime lukuvuonna oli viisi oppilasta, vanhusten ympärivuorokautisessa hoidossa on kymmenen paikkaa ja samassa yhteydessä vielä itsenäisesti asuville on 4 asuntoa. Kunnassa on 75 työpaikkaa, joista suurin osa palveluissa. Kunnan pinta-ala on 2101,1 neliökilometriä, josta maata vähän reilu 3 %. Kunnallisvaaleissa äänikuninkaaksi pääsi 34 äänellä ja paikan sai vielä kuudella henkilökohtaisella äänellä, varalle pääsi kolmella. Luin koulun tiedotetta. Se kelpaisi malliksi isommallekin koululle. Kunnan strategiassa on mietitty saarten asuttavuutta (bobarhet). Siinä on ympyrään kerätty 40 asiaa, joiden tilannetta seurataan. Vihreäksi pääsi 11 kohtaa; kierrätys, päivähoito ja koulu sekä puhdas vesi ovat näissä. Punaisella oli vielä viisi asiaa; kunnanvelka ja hiilidioksidipäästöt muiden muassa.

Ajoimme kaikki Kökarin päällystetyt tiet päästä päähän ja ihailimme merta, kallioita, katajia ja tien varren kukkia. Olin tunnistavinani verikurjenpolven. Se reunusti teitä suurina kasvustoina monin paikoin. Lauttaa menimme tällä kertaa odottamaan yli tunnin etuajassa. Kävelin kallioilla enkä vain siitä syystä, etten kehotuksista huolimatta ollut ottanut puutiaisaivokuumerokotetta. Kalliot, jotka jatkuvat ja jatkuvat ja joiden pieniin painanteisiin on kasvanut vaikka mitä ja sammalta ja jäkälää, joita toki varoin tallaamasta, kasvaa siellä, missä vielä ei ole tarpeeksi maata muulle kasvillisuudelle. Olen huomannut, että reissulla olemme käyneet jo niin monessa kunnassa, ettei kaikista ole enää minkäänlaista muistikuvaa. Kökar ei joudu siihen joukkoon. Tämän pätkän reissusta muistan todennäköisesti vielä, kun dementia on jo pitkällä. Niin paljon tunnetta käyntiin liittyi.