Kymi

 

Mahtava kivisilta, jonka kuvaaminen olisi edellyttänyt melkoisen jyrkkään penkkaan laskeutumista. Tässä iässä ei enää ota turhia riskejä vaan tyytyy siihen vaatimattomampaan kuvakulmaan, johon turvallisesti pääsee käsiksi. Nämä sivujoet, jotka laskevat mahtavaan Kymiin, olisivat kanootilla tutkittaviksi ihan onnen omiaan.

Kymin historia alkaa jostakin Litorinameren ajoilta. Kalastusta, hylkeenpyyntiä, metsästystä. Historiallinenkin aika alkaa varhain. Helmikuun 26. päivänä 1380 päivätyllä asiakirjalla Bo Joninpoika Grip lahjoitti Itämailla Kymin Pyhtään pitäjässä sijaitsevan tilansa Vadstenan luostarille. Mahtikartano antoi nimensä Kymenkartanon läänille ja rajan taakse jääneelle Kymenkartanon provinssille. Kymi ei ollut irrallaan muusta maailmasta. Hansan kauppareitit Lyypekin ja Novgorodin välillä sivusivat Kymin aluetta ja kauppaa käytiin Lontoota myöten. Tallinnaan purjehdittiin omillakin laivoilla. Historioitsija Martti Korhonen nimeää Kymin vaiheet Kala-Kymiin, Karja-Kymiin, Vilja-Kymiin, Kauppa-Kymiin ja Lauta-Kymiin. Termit kuvaavat hyvin elinkeinojen tärkeyttä eri aikoina.

Karhula

 

Helilän kylässä olevan tilan maakirjanumero yhdeksän oli 1620-luvulla Karhula. Sen alueelle nousi 1880-luvuilta lähtien monialayritys. Ruukin mukaan kauppala sai nimensä ja Helilästä tuli kauppalan keskus. Kymin ja Kotkan kuntaliitosta mietittiin 1950-luvun vaihteessa. Sen sijaan päätettiinkin perustaa kauppala Kymin teollisista osista ja kuntaliitos toteutettiin vasta 1977. Karhulan teollisuus sai alkunsa Korkeakoskelle rakennetusta vesisahasta. Korkeakosken tehtaanpiipuista olisi voinut ottaa kuvan mutta enemmän viehätti silmää tämä maisema, jossa mahtava Kymijoen vesistö näyttää lähes pysähtynyneeltä aamu-usvassa. Karhulan lasitehtaan tuotteisiin on varmaan jokainen ikäiseni ihminen tutustunut. Ison lasipurkin kyljessä oleva karhun kuva herättää muistoja säilötyistä kurkuista ja sienistä. Mustaviinimarjapensaasta kerättiin lehtiä ja ne laitettiin kurkkujen väliin, etteivät kurkut koskettaneet toisiaan. Purkkeja näkee myynnissä kirpputoreilla eikä ihan halpaan hintaan.

Kotka

 

Kotkan kaupungintalo ei ole edustava kuva Kotkasta. Tämä Neuvostoliiton KGB:n mieleen tuoma rakennus on ihan jotain muuta kuin laajojen vanhojen puutaloalueiden, vihreiden puistojen ja veneitä ja aluksia täynnä olevien satamien Kotka. Kotkan meripäivillä kannattaa käydä, paitsi koppimopolla. Liikennettä on tavallisenakin arkena ihan riittävästi. Kotka on suunnattoman kaunis kaupunki. Sen puistoille ei löydy vertailukohdetta muualta. Olen ollut onnekas ja saanut henkilökohtaisen opastuksen Sapokan vesipuistoon ja veistospromenadiin. Lisää taidetta kävimme ihailemassa Merikeskus Vellamossa ja mikä olisikaan ollut parempi paikka päättää kävelylenkki kuin tunnelmallinen ravintola Kairo, missä oli valkoiset pöytäliinat pöydillä ja vanhoja ihania sohvia ja tuoleja. Päivän kruunasi Juha Watt Vainion musiikin kuuntelu; Kotkan poikii ilman siipii, Albatrossi, Vanhoja poikia viiksekkäitä. Niitähän riittää vaikka kuinka pitkälle. Parhaita sanoja voi käydä lukemassa Juha Vainio kadun varrelta.

Kotka syntyi teollistumisen myötä ja liitti alueen entistä tiiviimmin kansainvälisiin kauppasuhteisiin. Tämän päivän Kotkaa leimaa liikennejärjestelyjen parantamisen lisäksi hyvinvointialueen henkilöstön siirtäminen. Tätä pohtivat valtuustot pitkin Suomea. Kotkan paperia lukiessa tuli ajatelleeksi sitä valtaisaa työmäärää, joka siirtosopimusten teossa on pitkin Suomea tehty ja miten monia asioita on pitänyt ottaa huomioon palkkapäivistä, työaikamuotoihin ja työterveyshuoltoon. Ukrainan sota heijastuu myös Kotkaan. Kotkassa on Leninin patsas, jota nyt Ukrainan sodan vuoksi on ehdotettu siirrettäväksi pois ja tällä hetkellä nimettömän puiston nimeämistä Ukraina-puistoksi. Kaupunkirakennelautakunta ei pitänyt (äänin 7-6) siirtoa tarpeellisena. Valtuusto päätti kuitenkin palauttaa asian uudelleen käsiteltäväksi ja sitten mielipide muuttui. Lenin patsas siirretään ja puistoa aletaan suunnitella uudelleen. Siihen tulee ukrainalaisen taitelijan teos joskus tulevaisuudessa.

Kotkassa on Langinkosken keisarillinen kalamaja. Reissukaveri kävi siellä luokkaretkellä 1960-luvulla. Johtuen tietöistä ja kepsiongelmista päätimme jättää tällä kertaa verestämättä hänen muistojaan.

Haapasaari

 

Tarkoitus oli ajaa vältellen pysähtymisiä ja Kuusankoskelle asti matka eteni joutuisasti. Tavoitteena oli ehtiä iltalaivalla Haapasaareen. Kuusankoskella laitoin kepsiin hotellin osoitteen. Ajoittain olin vähän eri mieltä kepsin antamista ohjeista ja sitten, kun se yritti ajattaa meitä pyörätielle tarkistin asetuksia. Olin edellisenä päivänä käynyt ystävälleni kaupassa ja hänen asuinalueensa kaupat olivat vähän oudompia niin käytin kepsiä ja koska olin pyörällä liikkeellä niin laitoin polkupyöräasetukset. Ongelmaksi asia muodostui, kun en saanut niitä asetuksia pois. Toinen harmillinen takaisku olivat sitten Kotkan tietyöt. Erinäisiä uukkareita oudoissa paikoissa, kun kepsi ohjasi pyöräilemään tielle, joka oli suljettu isompien ajoneuvojen liikenteeltä. Ennen vanhaan sanottiin, että kun vastuksia alkaa tulla niitä tulee sitten nipussa. Hotellin ovi olisi pitänyt avata koodilla, jonka naputtelin ihan oikein. Reissukaveri vahti vieressä. Ei vaan ovi auennut. Kaikesta tästä huolimatta ehdin ystävieni avustuksella yhteysalukselle. Koppimopolla en satamaan uskaltanut ajaa, koska jossain vaiheessa siitä olivat hävinneet lyhyet valot. Paluu Haapasaaresta olisi pimeällä.

Haapasaaressa on vakituisesti 7 asukasta ja kesällä paljon, paljon enemmän vierailijoita. Yhteysaluksessa oli kolmisenkymmentä matkustajaa, joista osa jäi laivasta Kirkonmaalla. Emme jääneet ihailemaan saaren luontoa sen pitemmäksi aikaa kuin minkä yhteysalukselta meni purkamiseen ja lastaamiseen. Saari on sen verran pieni, että jos tänne tulee aamulla ensimmäisellä yhteysaluksella niin saaren ehtii tutkia aika tarkkaan ja ehtii saman päivän aikana poiskin. Tämä oli vaihtoehtoinen suunnitelma, jos emme olisi ehtineet iltalaivaan. Saaressa on ympäri vuoden toimiva kyläkauppa, joka on palvellut asiakkaita yli sata vuotta. Entisessä koulussa on näyttelytila ja siellä voi yöpyäkin. Varauskalenteri oli aika täynnä, kun sitä katselin. Aittarakennuksessa on museo. Puikkarikuuri on seurantalo, jossa pidetään vuosittaiset Puikkaripäivät. Kuurilla juhlittiin myös sähköjen saamista saarelle 1994. Saaren korkeimmalla kalliolla on Puokki, tähystys- ja merkinantotorni, joka on rakennettu 1862. Siellä on Puolustusvoimien tutka-asema, joka seuraa tarkasti rajaloukkauksia. Ja niitähän riittää. Harmillisia mutta silti mielestäni presidentti Mauno Koiviston ohjetta soisi noudatettavan: “Ei pidä provosoitua, jos provosoidaan.”

Olen huomannut, että takaraivossa on syntymässä suunnitelma matkakohteista sitten Äänekosken jälkeen. Haapasaari on ehdottomasti listalla jonain kauniina kesäpäivänä. Aamulaivalla sinne ja, jos tutkittavaa riittää majoittuminen saareen yöksi ja tutkimisen jatkaminen seuraavana päivänä. Ilta alkoi pimetä paluumatkalla. Aurinko laski ja jätti jälkeensä oranssin taivaanrannan, jonka yläpuolella oli keltainen ja turkoosi raita. Aina ei erottanut, mitkä horisontissa erottuvista kohteista olivat saaria ja mitkä pilviä. Satamasta hotellille kävellessä lueskelin Juha Vainion kadun kiveen hakattuja Vainion parhaita mietelmiä: Mistä tunnet sä ystävän, Vanhoja poikia viiksekkäitä, Kolmatta linjaa takaisin, En päivääkään vaihtaisi pois ja paljon paljon muuta.

Kuusankoski

 

Elokuun hyvät koppimoporeissupäivät jäivät väliin. Hätävilkkujen katkaisija meni rikki jossain vaiheessa ja kytki hätävilkut päälle omia aikojaan. Kun ne aikansa vilkuttivat, niin akku tyhjeni ja sitten ei mentykään mihinkään. Ennen kuin sain ajan korjaamolle kului aikaa ja tietysti varaosan saaminenkin kesti. Vaikka koppimopo oli muuten ajokunnossa ja sukulaisten kanssa sillä ajeltiinkin, niin reissukaveri ei pitempään matkaan suostunut lähtemään ennen kuin hätävilkut olivat kunnossa. Hän on vähän lainkuuliaisempi kuin minä. Totta, hätävilkuttomalla ajoneuvolla ei saa ajaa. Vähän lohdutti, ettei helteiden vuoksi olisi ollut kiva reissatakaan. Reissu ei edennyt mutta lihasvoimalla sentään kuljettiin. Naapurin pojan kanssa pyöräiltiin yhdessä Korpilahdelta Jämsään ja sukulaisen kanssa parikin kanoottireissua Pohjois-Päijänteellä ja paikallisiin ravintoloihin tutustumista sukulaisten kanssa harrastettiin tiiviisti. Päijänne on kaunis kanootistakin katseltaessa, sukulaisten tapaaminen kahvilan terassilla on todella rentouttavaa kauniilla kelillä ja taiteesta voi nauttia lähistölläkin. Kuntsin kokoelma, joka on nyt Jyväskylässä, on todella näkemisen arvoinen. Aika monet esillä olevista teoksista olisivat kelvanneet minullekin.

Tämän reissupätkän teemaksi tulee väkisinkin Kymijoki. Kuva on Kuusankosken sillalta. Kymijoki oli Ruotsin ja Venäjän rajajoki 1743-1809. Sen peruja oli Myös Iitin ja Valkealan raja. Näistä kunnista lohkaistiin osia, kun Kuusankoski 1921 perustettiin Kuusankosken, Kymintehtaan ja Voikkaan tehdasyhdyskunnista. 1930-1950-luvuilla naapurikunnat saivat luovuttaa lisää alueita Kuusankoskelle ja sitten tilanne alkoi muuttua, kun vähän myöhemmin perustettu naapurikaupunki alkoi nakertaa Kuusankosken aluetta ja lopulta kahmaisi koko kunnan. Tai demokraattisesti päätettyjähän kuntaliitokset Suomessa ovat. Niitä sanelee tarkoituksenmukaisuus ja talous. Itsekin olen äänestänyt kuntaliitoksen puolesta vaikka asuin nykyisessä entisessä kunnassa. Enkä todellakaan ole pahoillani kuntien vähenemisestä näin koppimopoilijan itsekkäästä näkökulmasta.

Luin keväällä kirjan Yksinhuoltaja ei asu puutalossa, jonka on kirjoittanut Julius Vilkas. Teos on sijoitettu Kiusankoskelle Änkeröisten alueelle, jota kuvaa rakennemuutos, suljettu tehdas ja yksinäisenä uinuva tehtaanpiippu. Kirja alkaa oivallisena kuvauksena autioituvasta taajamasta, jolle ovat ominaista tyhjät liiketilat ja keskiolutkuppilat. Voisi kuvitella, että loppu on ennustettava mutta ei se ole. Yllätyksiä kaipaavalle voi suositella. Jotenkin luin sitä ainakin aluksi kuvauksena Kuusankoskesta. Viime vuosituhannella kävin tapaamassa opiskelijaa, joka oli siellä työssäoppimisjaksolla. Ihan oudon paikan läpi emme siis ajaneet, vaikka totuuden nimessä on tunnustettava, ettei silmiin sattunut tuttuja paikkoja.

Metsämaa

 

Osmankäämejä näin luonnossa ensimmäisen kerran Päijänteellä 60-luvulla. Minusta ne olivat niin hienoja, että naimisiin mentyäni ostin korkean maljakon ja laitoin kuivattuja pötkylöitä sisustuselementiksi yhteiseen kotiimme. Niitä oli silloin kymmenen kilometrin säteellä vain yhdessä paikassa. Vuosien varrella ne ovat levinneet laajemmalle. Metsämaalla niitä kasvoi tien varren ojassa. Missään ei näkynyt järveä. Alueen halki virtaa Kojonjoki, jonka varrelta ne ovat ilmeisesti levinneet vähänkin kosteampiin ojiin. Reissukaveri huomautti jo aiemmin, että keli tuntuu syksyiseltä. Sanoin hänelle, että tuollaisia puheita saa aloittaa aikaisintaan lokakuussa. Kulttuurimaisemaa katsellessa tulee kyllä väkisinkin mieleen, että jos syksy ei lähene niin ainakin kesä etenee. Vehnäpelloilla vihreä alkaa saada aavistuksen keltaista väriä ja rukiin keltainen alkaa taittua ruskeaan. Pääskyset lentävät vielä ja kurjet tepastelevat viljapelloilla joten “vielä on kesää jäljellä”. Työkaverina oli aikanaan eräs Päivi ja hän lauloi seuraavat sanat “Vielä tulee kauniita Päiviä” siten, että P kuulosti selvästi isolta kirjaimelta.

Metsämaalla on käynyt syntymässä kaksikin Tuntemattoman sotilaan näyttelijää. Laineen versiossa Kosti Klemelä näytteli Koskelaa ja Mollbergin versiossa Risto Salmi Korpelaa. Myöhemmin Salmi teki näyttävän roolityön Raidin Perse-Arskana.

Koski Tl

 

Lähdimme liikkeelle tälle pätkälle unikeonpäivänä. Ajoimme Korpilahdella olevan Nelospirtin ohi ja aloin muistella tapahtumia vuodelta 1968. 54 vuotta sitten aamulla en osannut aavistaa, että illalla tapaisin nykyisen reissukaverini. Lautakkojärvi, jonka rannalla Nelospirtti edelleen sijaitsee, näkyy 9-tielle. Kun tanssiessa tuli hiki, sen rannalla oli ihan hyvä vilvoitella. Edelleen se on kaunis.

Koski Tl on oman ilmoituksensa mukaan “Mahtava kunta keskellä kaikkea”. Erityisen mahtavaksi sen tekee se, että se ei ole muuttanut nimeään niin kuin Koski Hl, joka muuttui Hämeenkoskeksi ja lakkasi kuntana olemasta reilu parikymmentä vuotta myöhemmin. Turun lääni on hävinnyt historian hämärään mutta Koski Tl pysyy. Hämeen härkätie kulkee kunnan halki ja kunnantalo on sen varrella. Valtuuston pöytäkirjoihin en muista missään muualla päässeeni yhtä helposti. Koskella menee hyvin sillä tilinpäätös osoitti reilun miljoonan ylijäämää, joka jätettiin pahojen päivien varalle. Jäteveden puhdistamon saneeraus odottaa toteutumistaan ja siihen on varattu rahat. Nuorisovaltuuustolla on ollut edustaja lautakunnissa ja jatkossa näillä edustajilla on myös puheoikeus lautakuntien kokouksissa. Valtuustoon ei nuorisovaltuustolaisilla ole kuitenkaan asiaa. He voivat toki seurata kokouksia niin kuin kaikki muutkin kuntalaiset ja vaikuttaa sitten valtuutettujen kautta. Lautakuntien kokouksethan eivät ole samalla tavalla julkisia. Kunnan markkinoimiseksi on tehty Koski Tl. aurinkolaseja, joita jaettiin valtuutetuille kesäkuun kokouksen päätteeksi.

Pilapiirtäjä Eino-Olli eli professori, taidemaalari, taidegraafikko Olavi Hurmerinta on lahjoittanut hallussaan olleen tuotantonsa kunnalle. Pieni osa siitä on nähtävillä kirjastossa. Toinen taiteilija, jonka teoksia pääsee täällä ihailemaan on professori, kuvanveistäjä Yrjö Liipola. Hänen nimeään kantavassa museossa on myös Hurmerinnan ja Martti Vainion taiteen pysyväisnäyttely. Vainion taidetta on myös kunnan valtuustosalissa. Tarkoituksena oli ehtiä kuntaan niin ajoissa, että ehtisimme käydä katsomassa näyttelyt. Sattuneesta syystä tapasimme tuttavan, joka kestitsi meitä viiden ruokalajin lounaalla ja siihenhän meni niin paljon aikaa, että yövyimme matkalla. Forssassa on museoviraston suojelema Hotelli Maakunta, jonka Suomi-Filmi huoneessa nukuimme makeasti keskellä sota-ajan elokuvahistoriaa. Siksi olimme Koskella varhain aamulla emmekä jääneet odottamaan Yrjö Liipola taidemuseon avautumista.