Elokuun hyvät koppimoporeissupäivät jäivät väliin. Hätävilkkujen katkaisija meni rikki jossain vaiheessa ja kytki hätävilkut päälle omia aikojaan. Kun ne aikansa vilkuttivat, niin akku tyhjeni ja sitten ei mentykään mihinkään. Ennen kuin sain ajan korjaamolle kului aikaa ja tietysti varaosan saaminenkin kesti. Vaikka koppimopo oli muuten ajokunnossa ja sukulaisten kanssa sillä ajeltiinkin, niin reissukaveri ei pitempään matkaan suostunut lähtemään ennen kuin hätävilkut olivat kunnossa. Hän on vähän lainkuuliaisempi kuin minä. Totta, hätävilkuttomalla ajoneuvolla ei saa ajaa. Vähän lohdutti, ettei helteiden vuoksi olisi ollut kiva reissatakaan. Reissu ei edennyt mutta lihasvoimalla sentään kuljettiin. Naapurin pojan kanssa pyöräiltiin yhdessä Korpilahdelta Jämsään ja sukulaisen kanssa parikin kanoottireissua Pohjois-Päijänteellä ja paikallisiin ravintoloihin tutustumista sukulaisten kanssa harrastettiin tiiviisti. Päijänne on kaunis kanootistakin katseltaessa, sukulaisten tapaaminen kahvilan terassilla on todella rentouttavaa kauniilla kelillä ja taiteesta voi nauttia lähistölläkin. Kuntsin kokoelma, joka on nyt Jyväskylässä, on todella näkemisen arvoinen. Aika monet esillä olevista teoksista olisivat kelvanneet minullekin.
Tämän reissupätkän teemaksi tulee väkisinkin Kymijoki. Kuva on Kuusankosken sillalta. Kymijoki oli Ruotsin ja Venäjän rajajoki 1743-1809. Sen peruja oli Myös Iitin ja Valkealan raja. Näistä kunnista lohkaistiin osia, kun Kuusankoski 1921 perustettiin Kuusankosken, Kymintehtaan ja Voikkaan tehdasyhdyskunnista. 1930-1950-luvuilla naapurikunnat saivat luovuttaa lisää alueita Kuusankoskelle ja sitten tilanne alkoi muuttua, kun vähän myöhemmin perustettu naapurikaupunki alkoi nakertaa Kuusankosken aluetta ja lopulta kahmaisi koko kunnan. Tai demokraattisesti päätettyjähän kuntaliitokset Suomessa ovat. Niitä sanelee tarkoituksenmukaisuus ja talous. Itsekin olen äänestänyt kuntaliitoksen puolesta vaikka asuin nykyisessä entisessä kunnassa. Enkä todellakaan ole pahoillani kuntien vähenemisestä näin koppimopoilijan itsekkäästä näkökulmasta.
Luin keväällä kirjan Yksinhuoltaja ei asu puutalossa, jonka on kirjoittanut Julius Vilkas. Teos on sijoitettu Kiusankoskelle Änkeröisten alueelle, jota kuvaa rakennemuutos, suljettu tehdas ja yksinäisenä uinuva tehtaanpiippu. Kirja alkaa oivallisena kuvauksena autioituvasta taajamasta, jolle ovat ominaista tyhjät liiketilat ja keskiolutkuppilat. Voisi kuvitella, että loppu on ennustettava mutta ei se ole. Yllätyksiä kaipaavalle voi suositella. Jotenkin luin sitä ainakin aluksi kuvauksena Kuusankoskesta. Viime vuosituhannella kävin tapaamassa opiskelijaa, joka oli siellä työssäoppimisjaksolla. Ihan oudon paikan läpi emme siis ajaneet, vaikka totuuden nimessä on tunnustettava, ettei silmiin sattunut tuttuja paikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti