Varoituskolmio

Tällainen hieno kolmio ostettiin viime kesänä, kun sellainen pitää kuulemma olla autossa. Ei olla tarvittu aikaisemmin. Vaan nyt tarvittiin. Koppimopo on tuolla mäen päällä. Ei oikein erotu kuvassa.

 

Vein koppimopon torstaina korjaamolle, koska mielestäni jäähdytys ei toiminut ihan kunnolla. Minusta ei ole hankalaa pysähtyä sadan kilometrin välein ja lisätä vettä jäähdyttimeen mutta reissukaveri oli sitä mieltä, ettei ole ihan huoletonta lähteä reissuun sellaisella pelillä, joka laskee jäähdytysvettä ruosteisen lammikon joka kerta, kun pysähdytään. Jäähdyttimessä ei ole reikää vaan jäähdyttimen suulla on reikä, josta johtaa putki moottorin alle. Se taitaa olla ihan tarkoituksella siellä tasaamassa ylimääräistä painetta. Joka tapauksessa annoin ylipuhua itseni viemään ajopelin korjaamolle. Tekivät siellä jotakin ja hain sen seuraavana päivänä. Laskukaan ei ollut kuin vähän yli 150€, mikä on toki iso summa muttei ollenkaan sellainen hirveä, joita tänä kesänä on saanut maksella.

Parasta tässä oli se, että poikani, jolla on ollut ajokortti paljon kauemmin kuin minulla ja hän saa ajaa ihan oikeaa autoa, jollaisen rattiin minulla ei ole mitään asiaa, oli pyytänyt, että veisin hänet Rockfestari Naamoille Tuomiston tilalle Muurameen. Suurempaa kunnianosoitusta ajotaidolleni en osaa kuvitella. Lapseni, jonka olen opettanut kriittiseksi suostuu tulemaan kyytiini. Hain hänet hänen asunnoltaan, ajoimme kaupalle hakemaan festariruokia ja -juomia ja köröttelimme kohti Muuramea. On tärkeää, että itsetunto on realistinen. Silloin ei pelkää haasteita, joista selviää muttei myöskään ota turhia riskejä. Lapset yleensä ja minun lapseni erityisesti pitävät huolta siitä, että itsetuntoni pysyy realistisena. Poikani tekee sen jopa aika ystävällisesti. Pudistelee vain päätään ja huokailee. Sitten hän kysyi, että mikä valo tuohon syttyi. Punainen valo, joka kertoo, että moottori ylikuumenee vaarallisesti. Tästä on aikaisemmin selvitty sillä, että on otettu penkin alta vesipänikkä ja menty avaamaan jäähdyttimen korkki ja lisätty vettä sinne. Siispä toimeen. Paitsi, että korjaamolla olivat kääntäneet jäähdyttimen korkin niin tiukkaan, ettei raavas mies ja vanha nainen yhdessäkään saaneet korkkia auki. Soitin korjaamolle, mistä ihmettelivät, ettei meillä ollut mukana työkaluja joilla korkin voisi avata. Miten tyhmä ja yksinkertainen voikaan tällainen vanha nainen olla. Kai jokaisella itseään kunnioittavalla autoilijalla on mukana sellainen mahdollisesti akkukäyttöinen kone, jolla jäähdyttimen korkki aukaistaan. Koska en ole mikään intomielinen työkalujen tutkija, en tiedä miltä sellainen työkalu näyttää. Ruuvimeisseli tai jakoavain ei siinä auta, joten turvauduin nettiin. Siellä kaupattiin todella viljalti jäähdyttimen korkkeja, mutta avaajia en löytänyt. Ongelman on pakko olla yleinen, koska ne on kaikki jo myyty.

Sitten taas odotettiin hinausautoa ja poika jatkoi matkaa Naamoille taksilla. Kukaan ei voi kuvitella sitä äidin tuskaa, kun joutuu tuottamaan lapselleen pettymyksen ja pistämään hänet eväiden kanssa taksiin, koska oma ajopeli ei olekaan toiminut. Lapsi toipuu pettymyksestä varmaan nopeammin kuin minä. Ellen elä paljon yli 100-vuotiaaksi ei ole mitään mahdollisuutta, etten koko loppuelämääni heräisi yön pimeinä tunteina ahdistuksen vaivatessa mieltäni. Sehän on sivuseikka, ettei myöskään Hartolaan pääse. Hartola on paikallaan koko ajan, mutta poika tuskin ihan äkkiä tarvitsee kyytiä vaikka ensi vuonnakin varmaan on Naamat. Täytyy vaan olla nopea, että sinne saa liput. Jo vuosia ne ovat menneet noin kahdessa minuutissa.

Eihän matkustelu toki ole yhden koppimopon varassa. Onhan meillä muitakin kulkupelejä; vene, kanootti, polkukajakki ja kellarissa useampi polkupyörä ja pihallakin niitä on pari. Nythän on hyvä tilaisuus kokeilla pystyykö vielä tekemään jonkunkaan laisen polkupyöräkeikan. Vähän yli 50 kilometrin päässä on oivallinen paikka, jonka palveluista olen vuosikaudet näillä testireissuilla nauttinut. Siispä vähän eväitä, paljon vettä ja matkaan. Osan matkasta pyöräilin yhdessä lapsuuden naapurin pojan kanssa. Nostalgia on parhaimmillaan, kun saa menneiden aikojen tuttavien kanssa kulkea vanhoissa maisemissa ja muistella menneitä ja ihmetellä maailman muuttumista. Ennen vanhaan vihkikaavakin päättyi sanoihin “voitte suudella morsianta” eikä “voitte päivittää facebookinne”. Testimatkan kääntöpaikalla ei tuntunut ollenkaan pahasti väsyneeltä ja takaisin olisi ehkä jaksanut ajella. Nuorempana ei ollut konstikaan pyöräillä reilu sadan kilometrin päivämatkoja mutta miksi kiusata niin läheistä ihmistä kuin itseään kuten ex-työkaveri sanoi aikanaan. Miksi pyöräillä toiset 50 km, kun vaihtoehtona on muurinpohjaletut tuoreiden mansikoiden, kermavaahdon ja kuohuviinin kanssa, oivallinen sänky ja aamiainen sekä eväät paluumatkaan varten. Tietysti illan viileydessä olisi ollut mukavampi pyöräillä kuin keskipäivän auringossa mutta kuohuviini voitti.

Myös pyörän valinnalla on merkitystä. Meillä on kellarissa 3- ja 7-vaihteiset pyörät, mutta omaksi ajokikseni valitsin yksivaihteisen Nopsan, jonka olen vuosia sitten vaihtanut naapurin kanssa muutamaan tekemääni mattoon. Loivassa alamäessä, jossa ei tarvitse jarruttaa, tällä pyörällä on turha polkea, koska ratas pyörii tyhjää ja ylämäkeen ei tule rehkittyä vaan voi nousta pyörältä ja kävellä ja sehän on melkein lepoa. Laiskottelu on mukavaa ja pyöräillessä laiskotteluksi lasken tilanteen, jossa ei tarvitse enää polkea eikä vielä jarruttaa tai päinvastoin. Niistä nauttii todella. Samoin nauttii maisemista. Paluumatkalla ajoin Ruotsulan ja Patajoensuun kautta. Välillä oli melkein koko matkalla näkymä Patalahdelle. Tuleentuvien viljapeltojen tuoksu ja kulttuurimaisemaa molemmin puolin Patalahtea eikä kiire minnekään. Kesä parjaimmillaan. Kuva on Patajoen suulta. Josakus kauan kauan sitten meillä oli ylimääräinen vene ja soudimme sen tästä Patalahdelle. Aluksi jopa onnistuimme soutamaan, mutta aika pian Patajoki kapeni noin veneen levyiseksi ja sitten työnneltiin venettä eteenpäin. Paikoitellen joen (ojan) yli oli kasvanut pajuja. Kaikkien ali emme edes mahtuneet vaan sahasimme niitä melkoisen määrän poikki ja heittelimme joen penkalle. Rikos lienee jo vanhentunut, jos sitä on koskaan huomattukaan.

Tien varrella oli kyltti KÄKYE. Tutkin Elimäen tarkoituksen mutta siellä ei ollut sanalle merkitystä. Joutuu miettimään sen ihan itse. Mieleen tuli saman tyyppinen sana “poikue”. Linnuilla on poikueita. Olemme sattuneet todistamaan ihanaa pyypoikuetta oksalla. Telkällä, sorsalla ja joutsenilla on poikueita, joita pääsee kesän aikana helpostikin tarkastelemaan lokeista nyt puhumattakaan. Mutta käki. Sehän munii toisten pesiin, joten samojen vanhempien saman kesän käenpoikaset eivät tiedä sisaruksistaan mitään. Kaikki käenpoikaset kasvavat ainoina lapsina. Siksi käkipoikue eroaa selvästi sorsapoikueesta. Siksi kai tällaiselle ilmiölle on kehitetty oma sana: käkye. Vai onko jollakin parempi selitys?

Joskus 50 vuotta sitten kuulin sanonnan: “Sekös sorsaa harmitti, kun koski kuivana kohisi”. En tiedä onko kyseessä vanha kiinalainen sananlasku vai vanha viidakon sanonta mutta olen yrittänyt kuvitella tilanteen. En ole oikein onistunut. Siksipä oli mainio tilanne, kun Saakosken hienolla laavulla pidin evästaukoa ja kuuntelin kosken kohinaa, hyvin kuivan kosken. Ei siellä todellakaan ollut sorsalle uimapaikkaa ja silti se kohisi.

  

 

Viljakkala

Vettä ja vihreää. Takavuosina vein erään tuttavani mäen päälle ja pysähdytin hänet katsomaan maisemaa. Hän totesi, että “vettä ja vihreää, onhan tuota nähty”. Näkymä, joka minussa herätti tunteen, joka on lähinnä pyhän kokemusta, mitä voin kuvitella, oli hänelle vain taas yksi ”vettä ja vihreää”. Hämmästyin suuresti. Me ihmiset olemme niin erilaisia. Näemme kauneuden eri paikassa. Minä näen sen tällaisessa maisemassa, hän jossain muualla ja se on meidän molempien oikeus. Olen reissullamme ajanut tämän paikan ohi monta kertaa. Tie tulee mäkeä alas, tekee mutkan ja siinä on vielä risteys, joten paikkaa ei ehdi juurikaan ihailla vaikka ajaisi kuinka hitaasti. Tällä kertaa päätin pysähtyä bussipysäkille vaikka muita autoja ei näkynyt mailla eikä halmeilla ja kävelin sillan yli hitaasti ja seisahduin vähän väliä. Tutkimusten mukaan jo 10 minuuttia luonnossa laskee verenpainetta ja tekee vaikka mitä muutakin hyvää ihmisen mielelle ja ruumiille. Koska koppimopo on taas alkanut kuluttaa jäähdytysvettä puoli litraa satasella, kävely tuli tarpeeseen.

Mouhijärvi

Ajoimme Mouhijärven keskustan kautta etsien kahvilaa, emme löytäneet. Sen sijaan Häijään kylältä löytyi reissukaverin mieleinen paikka. Hänellä oli myös kompassi ja sillä hän selvitti, mihin suuntaan tämä tykki osoittaa: Tampereelle. Miksihän?

Harjavalta

Kuvassa kaupungintalo ei ole ollenkaan niin edukseen kuin se on luonnossa. Kukkia suurissa ruukuissa ja hienoa kiveystä pihalla. Harjavallassa on taidetta liikenneympyröissä. Emil Cedercreutzin teoksia. Ja liikenneympyröitä on paljon. Niin paljon, että ensimmäisen kerran törmäsin liikennemerkkeihin “muista käyttää vilkkua” ja “muistitko käyttää vilkkua”. No en joka kerta muistanut. Seudulla on reipas museokeskittymä: Harjavallan sairaalan museo. Uotilan tilamuseo. “Kun käsky kävi” harjavaltalaisen sotaveteraaniperinteen näyttely kirjastossa ja ehkä merkittävimpänä Emil Cedercreutzin museo, jossa on taiteilijan töiden esittelyn lisäksi kansatieteellinen kokoelma Maahengen temppeli, taiteilijakoti Harjula ja veistospuisto. Kokemäenjoen, joka virtaa kaupungin halki, varrelle on rakennettu Paratiisin luontopolku. Seudulla voi ihailla myös esihistoriallisia Litorinameren rantavalleja.

Yläne

Opinnäytetöissäni joskus hamassa muinaisuudessa tutuistuin kasvatuslaitoksiin. Yläneen nimi palautui nyt ohiajaessani mieleen. Siellä oli toiminut tyttökoti. Järvilinnan vastaanottolaitokseen sijoitettiin vain poikia sen arvioimiseksi, mikä olisi heidän sopivin jatkosijoituspaikkansa. Koska tyttöjä oli sen verran vähän, heidät lähetettiin Yläneelle. Se ei ollut mikään hauska paikka vaikka Huvituksessa toimikin. Huvituksen oli puutarhatilaksi perustanut 1800-luvun puolessa välissä C.R.Sahlberg. Tilalla toimi alkoholistiparantola ennen tyttökotia. Tytöt tekivät töitä puutarhassa ja kävivät erilaisia ammattikursseja. Laitoksen nimi muutettiin koulukodiksi, kun sinne ryhdyttiin 1979 ottamaan myös poikia. Pankkikriisi lopetti myös tämän koulukodin niin kuin monta muutakin valtion ylläpitämää lastensuojelulaitosta. Toimintaa jatkoi Mannerheimin lastensuojeluliiton Kuntoutus- ja kehittämiskeskus vuoteen 2013, jolloin toiminta siirrettiin Paimion sairaalaan. Toimeliaisuutta Yläneeltä löytyy vaikka tyttökoti lakkasi. Luomumansikkaa, maatalouskauppa ja mielenkiintoinen Ohtolan artisaanit, joilla on hieno konsepti aukioloaikoihin. Paikka on aina auki, kun taiteilijat ovat kotona. Sieltä saa tiffanylasi- ja puutöitä sekä keramiikkaa.

Perniö

Kaikki entiset kunnat joutuvat miettimään, mitä tekisivät entisille kunnantaloilleen. Perniössä sen ovat saaneet itselleen erilaiset yhdistykset. Siellä on myös kahvila, jossa meitä palveli ystävällinen peruskoulun päättänyt nuorimies, jolla oli jatkopaikka LVI-alan opintoihin. Kolmannen kerroksen juhlahuoneistoa voi vuokrata tilaisuuksia varten. Talosta löytyy mm. kuntosali, tilaussauna, kehitysvammaisten UKULI-puoti ja Perniönseudun lehden toimitus. Siellä on myös omatoimikirjasto, josta saa lainata epämääräiseksi ajaksi kirjoja eikä niitä välttämättä tarvinnut palauttaa lainkaan. Lähikirjastoni on ystävällisesti lähettänyt ilmoituksia sähköpostiini, että palautuspäivä lähenee. Tällainen “palauta, jos siltä tuntuu -kirjasto” olisi minunlaisilleni juuri sopiva.

Tenhola

Teiden varsilla valtakasvina oli horsma, paljon oli myös pietaryrttiä, harakan- ja kissankelloja sekä mesiangervoa, jonka tuoksu tuli ajoittain avoimesta ikkunasta. Tienvarren ruusut havaitsi oikeastaan ensin tuoksusta ja sitten huomasi, että niitä siellä oli. Sitten oli näitä harvinaisempiakin. Näyttäisi maariankämmekältä, Suomen omalta orkidealta. Näitä oli Tenholan kulttuurimaisemassa runsaasti.