Varoituskolmio

Tällainen hieno kolmio ostettiin viime kesänä, kun sellainen pitää kuulemma olla autossa. Ei olla tarvittu aikaisemmin. Vaan nyt tarvittiin. Koppimopo on tuolla mäen päällä. Ei oikein erotu kuvassa.

 

Vein koppimopon torstaina korjaamolle, koska mielestäni jäähdytys ei toiminut ihan kunnolla. Minusta ei ole hankalaa pysähtyä sadan kilometrin välein ja lisätä vettä jäähdyttimeen mutta reissukaveri oli sitä mieltä, ettei ole ihan huoletonta lähteä reissuun sellaisella pelillä, joka laskee jäähdytysvettä ruosteisen lammikon joka kerta, kun pysähdytään. Jäähdyttimessä ei ole reikää vaan jäähdyttimen suulla on reikä, josta johtaa putki moottorin alle. Se taitaa olla ihan tarkoituksella siellä tasaamassa ylimääräistä painetta. Joka tapauksessa annoin ylipuhua itseni viemään ajopelin korjaamolle. Tekivät siellä jotakin ja hain sen seuraavana päivänä. Laskukaan ei ollut kuin vähän yli 150€, mikä on toki iso summa muttei ollenkaan sellainen hirveä, joita tänä kesänä on saanut maksella.

Parasta tässä oli se, että poikani, jolla on ollut ajokortti paljon kauemmin kuin minulla ja hän saa ajaa ihan oikeaa autoa, jollaisen rattiin minulla ei ole mitään asiaa, oli pyytänyt, että veisin hänet Rockfestari Naamoille Tuomiston tilalle Muurameen. Suurempaa kunnianosoitusta ajotaidolleni en osaa kuvitella. Lapseni, jonka olen opettanut kriittiseksi suostuu tulemaan kyytiini. Hain hänet hänen asunnoltaan, ajoimme kaupalle hakemaan festariruokia ja -juomia ja köröttelimme kohti Muuramea. On tärkeää, että itsetunto on realistinen. Silloin ei pelkää haasteita, joista selviää muttei myöskään ota turhia riskejä. Lapset yleensä ja minun lapseni erityisesti pitävät huolta siitä, että itsetuntoni pysyy realistisena. Poikani tekee sen jopa aika ystävällisesti. Pudistelee vain päätään ja huokailee. Sitten hän kysyi, että mikä valo tuohon syttyi. Punainen valo, joka kertoo, että moottori ylikuumenee vaarallisesti. Tästä on aikaisemmin selvitty sillä, että on otettu penkin alta vesipänikkä ja menty avaamaan jäähdyttimen korkki ja lisätty vettä sinne. Siispä toimeen. Paitsi, että korjaamolla olivat kääntäneet jäähdyttimen korkin niin tiukkaan, ettei raavas mies ja vanha nainen yhdessäkään saaneet korkkia auki. Soitin korjaamolle, mistä ihmettelivät, ettei meillä ollut mukana työkaluja joilla korkin voisi avata. Miten tyhmä ja yksinkertainen voikaan tällainen vanha nainen olla. Kai jokaisella itseään kunnioittavalla autoilijalla on mukana sellainen mahdollisesti akkukäyttöinen kone, jolla jäähdyttimen korkki aukaistaan. Koska en ole mikään intomielinen työkalujen tutkija, en tiedä miltä sellainen työkalu näyttää. Ruuvimeisseli tai jakoavain ei siinä auta, joten turvauduin nettiin. Siellä kaupattiin todella viljalti jäähdyttimen korkkeja, mutta avaajia en löytänyt. Ongelman on pakko olla yleinen, koska ne on kaikki jo myyty.

Sitten taas odotettiin hinausautoa ja poika jatkoi matkaa Naamoille taksilla. Kukaan ei voi kuvitella sitä äidin tuskaa, kun joutuu tuottamaan lapselleen pettymyksen ja pistämään hänet eväiden kanssa taksiin, koska oma ajopeli ei olekaan toiminut. Lapsi toipuu pettymyksestä varmaan nopeammin kuin minä. Ellen elä paljon yli 100-vuotiaaksi ei ole mitään mahdollisuutta, etten koko loppuelämääni heräisi yön pimeinä tunteina ahdistuksen vaivatessa mieltäni. Sehän on sivuseikka, ettei myöskään Hartolaan pääse. Hartola on paikallaan koko ajan, mutta poika tuskin ihan äkkiä tarvitsee kyytiä vaikka ensi vuonnakin varmaan on Naamat. Täytyy vaan olla nopea, että sinne saa liput. Jo vuosia ne ovat menneet noin kahdessa minuutissa.

Eihän matkustelu toki ole yhden koppimopon varassa. Onhan meillä muitakin kulkupelejä; vene, kanootti, polkukajakki ja kellarissa useampi polkupyörä ja pihallakin niitä on pari. Nythän on hyvä tilaisuus kokeilla pystyykö vielä tekemään jonkunkaan laisen polkupyöräkeikan. Vähän yli 50 kilometrin päässä on oivallinen paikka, jonka palveluista olen vuosikaudet näillä testireissuilla nauttinut. Siispä vähän eväitä, paljon vettä ja matkaan. Osan matkasta pyöräilin yhdessä lapsuuden naapurin pojan kanssa. Nostalgia on parhaimmillaan, kun saa menneiden aikojen tuttavien kanssa kulkea vanhoissa maisemissa ja muistella menneitä ja ihmetellä maailman muuttumista. Ennen vanhaan vihkikaavakin päättyi sanoihin “voitte suudella morsianta” eikä “voitte päivittää facebookinne”. Testimatkan kääntöpaikalla ei tuntunut ollenkaan pahasti väsyneeltä ja takaisin olisi ehkä jaksanut ajella. Nuorempana ei ollut konstikaan pyöräillä reilu sadan kilometrin päivämatkoja mutta miksi kiusata niin läheistä ihmistä kuin itseään kuten ex-työkaveri sanoi aikanaan. Miksi pyöräillä toiset 50 km, kun vaihtoehtona on muurinpohjaletut tuoreiden mansikoiden, kermavaahdon ja kuohuviinin kanssa, oivallinen sänky ja aamiainen sekä eväät paluumatkaan varten. Tietysti illan viileydessä olisi ollut mukavampi pyöräillä kuin keskipäivän auringossa mutta kuohuviini voitti.

Myös pyörän valinnalla on merkitystä. Meillä on kellarissa 3- ja 7-vaihteiset pyörät, mutta omaksi ajokikseni valitsin yksivaihteisen Nopsan, jonka olen vuosia sitten vaihtanut naapurin kanssa muutamaan tekemääni mattoon. Loivassa alamäessä, jossa ei tarvitse jarruttaa, tällä pyörällä on turha polkea, koska ratas pyörii tyhjää ja ylämäkeen ei tule rehkittyä vaan voi nousta pyörältä ja kävellä ja sehän on melkein lepoa. Laiskottelu on mukavaa ja pyöräillessä laiskotteluksi lasken tilanteen, jossa ei tarvitse enää polkea eikä vielä jarruttaa tai päinvastoin. Niistä nauttii todella. Samoin nauttii maisemista. Paluumatkalla ajoin Ruotsulan ja Patajoensuun kautta. Välillä oli melkein koko matkalla näkymä Patalahdelle. Tuleentuvien viljapeltojen tuoksu ja kulttuurimaisemaa molemmin puolin Patalahtea eikä kiire minnekään. Kesä parjaimmillaan. Kuva on Patajoen suulta. Josakus kauan kauan sitten meillä oli ylimääräinen vene ja soudimme sen tästä Patalahdelle. Aluksi jopa onnistuimme soutamaan, mutta aika pian Patajoki kapeni noin veneen levyiseksi ja sitten työnneltiin venettä eteenpäin. Paikoitellen joen (ojan) yli oli kasvanut pajuja. Kaikkien ali emme edes mahtuneet vaan sahasimme niitä melkoisen määrän poikki ja heittelimme joen penkalle. Rikos lienee jo vanhentunut, jos sitä on koskaan huomattukaan.

Tien varrella oli kyltti KÄKYE. Tutkin Elimäen tarkoituksen mutta siellä ei ollut sanalle merkitystä. Joutuu miettimään sen ihan itse. Mieleen tuli saman tyyppinen sana “poikue”. Linnuilla on poikueita. Olemme sattuneet todistamaan ihanaa pyypoikuetta oksalla. Telkällä, sorsalla ja joutsenilla on poikueita, joita pääsee kesän aikana helpostikin tarkastelemaan lokeista nyt puhumattakaan. Mutta käki. Sehän munii toisten pesiin, joten samojen vanhempien saman kesän käenpoikaset eivät tiedä sisaruksistaan mitään. Kaikki käenpoikaset kasvavat ainoina lapsina. Siksi käkipoikue eroaa selvästi sorsapoikueesta. Siksi kai tällaiselle ilmiölle on kehitetty oma sana: käkye. Vai onko jollakin parempi selitys?

Joskus 50 vuotta sitten kuulin sanonnan: “Sekös sorsaa harmitti, kun koski kuivana kohisi”. En tiedä onko kyseessä vanha kiinalainen sananlasku vai vanha viidakon sanonta mutta olen yrittänyt kuvitella tilanteen. En ole oikein onistunut. Siksipä oli mainio tilanne, kun Saakosken hienolla laavulla pidin evästaukoa ja kuuntelin kosken kohinaa, hyvin kuivan kosken. Ei siellä todellakaan ollut sorsalle uimapaikkaa ja silti se kohisi.