Juuri tällaisia tiet olivat ennen. Paitsi, että ne olivat sorateitä. Ne menivät talojen läheltä, talosta toiseen yhdistäen ihmisiä. Uuden tien tunnistaa siitä, ettei sen varrella ole yhtään taloja, jotta ohi kulkevat ihmiset eivät häiritsisi niiden asukkaita. Ihmiset kulkevat toistensa ohi ja osa jää yksinäisiksi. Ennen koira oli vahtikoira tai metsästyskoira. Nyt sellainen ostetaan perheenjäseneksi, yksinäisyyttä lievittämään. Koirahan on ihmisen paras ystävä. Jos koiran laittaa komeroon neljäksi tunniksi ja aukaisee oven, niin se on, päinvastoin kuin puoliso, jolle on tehty sama temppu, iloinen. Siitä, milloin koira pääsee tarpeilleen, päättää maksanut perheenjäsen. Perinteisellä tavalla hankittua perheenjäsentä ei näin voi komennella. Jos yrittää, saa herätettyä joko lastensuojelun tai parisuhdeväkivallan ehkäisytyötä tekevän järjestön mielenkiinnon. Eläinsuojeluyhdistykset ovat enemmän kiinnostuneita tuotantoeläimistä kuin näistä ostetuista “perheenjäsenistä”. Pitäisiköhän perustaa perheenjäsenten suojeluyhdistys, joka kiinnittäisi huomiota kerrostalokoiriin, jotka viettävät sisälle suljettuina yksin kymmenen tuntia päivässä. Lapsuudessani meillä ei ollut enää koiraa, kun tuli koirien kiinnipitopakko. Isän mielestä se oli koiran luonnon vastaista. Hän ei yrittänytkään yhteiskunnallistaa eläintä. Joka päivä hylätään kolme koiraa, koska maksaja ei ole tullut ajatelleeksi yhteiskunnallistamisen edellyttämää työmäärää. Teiden suunnittelijat tuskin osasivat ajatella näitä tarkoittamattomia seurauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti