Aikaisemmilla reissupätkillä on tänne tultu jo muutaman kerran. Vaikka kuinka yritin, en löytänyt sellaista päällystettyä tietä, jota en olisi aiemmin ajanut. En toki väitä muistavani miltä tienvarsi näytti. Kun tietää, että tien on ajanut aiemmin, sitä ei katsele enää yhtä uteliaana kuin ensimmäistä kertaa tietä ajaessa. Vaikka voisi asennoitua niin kuin kirjan uudelleen lukemiseen tai elokuvan uudelleen katsomiseen, jolloin löytää taas jotain sellaista, joka ensimmäisellä kerralla on jäänyt huomaamatta, en saa itseäni psyykattua moiseen. Nyt oikein tosissani yritin.
Laurinmäen torpparimuseossa vietettiin Taaran markkinat. Niihin korona ei onneksi päässyt iskemään. Torpparimuseossa on mahdollista tutustua varakkaan torpparin elämään 1800-luvun lopulla. Torpparit olivat tilattoman väestön parhaiten toimeentuleva kerrostuma. Heitä köyhempiä olivat mäkitupalaiset, palkolliset ja loiset. Mäkitupalaisten varallisuus koostui mökistä, jonka he saivat rakentaa vuokramaalle. Piiat ja rengit asuivat talon tiloissa ja saivat talosta ruuan, vaatteet ja palkan. Loiset saivat asua saunoissa, kesäaikaan talleissa ja he tekivät sen verran töitä taloon kuin kykenivät. He olivat kaikkein köyhintä maatalousköyhälistöä. Janakkalassa oli runsaasti suurtiloja ja siksi myös paljon torppia. Torppari teki taloon päivätöitä ja maksoi sillä viljelemänsä alueen vuokran. Kun päivät tehtiin töitä talon pelloilla, omat työt piti tehdä muuhun aikaan. Siitä tulee sanonta “kuu on torpparin aurinko”. Vähä-Kurjen torpan lisäksi alueella on myös Hetan mökki, joka on mäkitupa. Alueella on myös muita rakennuksia, joista saa kuvan tuon ajan elämästä.
Lähellä on myös Hakoisten linnavuori. Sinne ei koronan vuoksi ole nyt pääsyä.
Tervakosken Puuhamaa oli ensimmäisillä käynneillämme aika pieni ja viimeisillä kasvanut jo niin isoksi, ettei kaikkea puuhaa ehtinyt päivässä kokeilla. Autottomina olimme riippuvaisia yhteisretkistä ja autoilevista sukulaisista. Kerran lainasimme lapsia Puuhamaa-käyntiin pariskunnalle, jonka oma lapsi oli jo kasvanut ohi Puuhamaa-iän. Vieläkin lämmöllä muistelemme vapaapäiviä. Koronan vuoksi tänä kesänä rajoitettiin kävijämäärä 3000 kävijään, jotta turvavälien pitäminen olisi mahdollista. Tältä kesältä Puuhamaa on jo suljettu. Emme tehneet nostalgiakäyntiä aidan taakse.
Janakkalan kunta yrittää houkutella kuntaan uusia asukkaita. Tontin ostaja saa kylkiäisenä kylpytynnyrin. Kuvassa on lapsia nauttimassa kylpytynnyrin riemuista. Seuraava valtuuston kokous pidetään 14.9. sähköisenä kokouksena. Asialistalla on Turengin Hopealahden asemakaavan muutos, tontinosien hinnoittelu, tämän vuoden talousarviomuutos ja valtuustoaloite, jossa ehdotetaan, että metsäsätäjätutkinto liitettäisiin Janakkalan kunnan perusopetuksen opetussuunnitelmaan. Metsästysseurojen jäsenten keski-ikä nousee koko ajan ja jos näin jatkuu pitkään, niin ylimääräisiä hirviä ei kohta ole ampumassa kukaan. Siitä seuraa vaaraa tieliikenteelle ja liian tiheäksi kasvavassa hirvipopulaatiossa taudit pääsevät myös leviämään.
Kotimatkalla oli hyvin aikaa ja pistäydyimme ortodoksisessa luostarikeskuksessa kahvilla ja teellä. Olen tottunut siihen, että joissakin paikoissa teevesi laitetaan kiehumaan siinä vaiheessa, kun tilaa teetä. Täällä tee oli valmiina mutta kahvin valmistumista sai odottaa. Lähtiessämme huomasimme, että jostain syystä kojelaudan valot olivat sammuneet. Ajovalot toimivat, vilkut eivät eikä nopeusmittari. Neula jökötti nollassa. Eikä kone suostunut myöskään sammumaan. Edelliselle omistajalle se oli tehnyt saman tempun, joten en mennyt paniikkiin. En kuitenkaan yrittänyt irrottaa sulaketta, koska piti päästä jollekin korjaamolle. Vääksyssä ajoimme ensimmäisen korjaamon pihaan. Korjattavan auton kimpussa oli ystävällinen nuori mies, joka sanoi, että pikkuvian hän voi korjata, isompaa ei. Hän löysi pian palaneen sulakkeen, vaihtoi sen uuteen ja sai kotteron sammumaan, vilkut ja mittarit toimimaan ja pääsimme jatkamaan matkaa. Suuret kiitokset.
Koska vilkut toimivat käännyimme Kalkkisiin. Lapsena minusta oli niin hauskaa, että mummini, Selma Kilkkinen, asui Kalkkisissa. Siihen aikaan ei ollut postinumeroita ja hänelle lähetettyjen kirjeiden päällä luki Kilkkinen Kalkkinen. Muistan käyntini siellä. Oliko niitä useita, ja eri käynnit ovat sulautuneet yhdeksi välähdyksien ketjuksi vai yksi, en enää muista. Yritin katsella maisemia etsien jotain tuttua. Muistikuvani ovat niin hajanaisia, ettei niistä saa maisemaa kuin mummin pienen mökin pihasta. Muistan muutaman käynnin naapureiden luona. Siihen aikaan aikuisilla oli taipumus puhua lapsia toisilleen puolisoiksi. Niinpä eräässä naapurissa minua oltiin naittamassa talon pojalle. Näytin kai epäilevältä, koska joku talon väestä kysyi ikääni. Silloin olin seitsemän. Poika oli 14-vuotias. Aikuinen totesi silloin, että ikäeromme on ihan liian suuri. Kun minä olisin 25 puolisoni olisi 50-vuotias. Minusta siinä oli jotain, mikä ei pitänyt paikkaansa, mutta en silloin oikein saanut päähäni, mitä se olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti