Yli-Ii

5500 vuotta sitten Iijoki laski mereen Kierikin kohdalla. Siinä on kivikautinen asuinpaikka, jonka viereen on rakennettu Kierikki-keskus. Alueella tehdään arkeologisia yleisökaivauksia vuosittain. Kuvan kaivaja amtoi luvan laittaa hänet blogiini. Arkeologian maisteri esitteli minulle kaivausta. Näin löytöjä maassa ja kartat, joihin löydöt ja kaivausprofiili piirretään. Alue valokuvataan ylhäältäpäin. Siksi lähipuuhun oli tehty tikkaat. Kesän merkittävin löytö toistaiseksi oli kourutaltan kärki. Perustelut sille, että kyseessä oli käytetyn kourutaltan kärki kuulostivat minusta aukottomilta. Olen lukenut kaivauksista aikaisemminkin, mutta en ole ollut livenä paikalla. Käydessämme menomatkalla Kierikissä satoi ja siksi emme menneet nykyisen joen varteen rakennettuun kivikauden kylään. Asia jäi mietityttämään niin paljon, että ajoimme Kierikin kautta myös matkalla kohti Espoota. Silloin oli kaunis ilma. Samainen maisteri oli menossa kylään ja onnistuimme liittymään hänen seuraansa. Asiantunteva selostus matkalta ja kylästä antoi paljon enemmän kuin pelkkä katselu. Varsinaisesta opastuksesta ei ollut kyse, sillä maisteri oli menossa huoltorakennukselle kylän taakse. Hänellä oli päivän tehtävänä kärrätä puita huoltorakennukselta taloihin ja pitää niissä nuotioita. Museoalan palkat eivät ole todellakaan huikeita, kun maisteritasolla kärrätään puita. 

Rovaniemen maalaiskunta

Olen aikaisemmin ollut todella kiinnostunut historiasta ja edelleen olen siitä vähän kiinnostunut. Siksi kiertelen muistomerkeillä ja museoissa. Lapissa viime sodan muistomerkkejä on melkoisesti. Viime sodissahan Suomi soti ensin Saksan liittolaista, sitten Englannin ja Ranskan liittolaista ja lopuksi Italian liittolaista vastaan. Ei ole ihme, että EU:ssa Suomi yrittää olla mallioppilas. Kun lähes sadan vuoden takaisia tapahtumia ei saa esittää ihan missä vain niin tuoreempien juttujen esille tuominen on varmasti arveluttavaa. Ajattelin kuitenkin uskaltaa. Otin valokuvia muistomerkeistä ja ajattelin valita niistä sitten parhaan blogiini. Mutta sitten näin tämän.

Enontekiö

Reissukaverin Lappi alkaa ensimmäisistä variksentallaamista kuusista. Niistä kapeista, joiden oksat osoittavat alaspäin. Minun Lappiani ovat enemmän jylhät tunturit, joiden rinteillä tänä vuonna oli vielä lunta. Näin myöhään kesällä olen lunta nähnyt vain Käsivarren Lapin suurtuntureilla mutta siitähän ei ole kauaakaan, kun täällä satoi viimeksi lunta. Enontekiötä lähestyttäessä kuuset vähenivät ja niiden tilalle tulivat tunturikoivikot ja puistomaiset mäntykankaat. Kun aluskasvillisuutena on vain jäkälää, sammalta ja matalia varpuja, metsäkin näyttää siltä, että sitä on vuosisatoja hoidettu kuin englantilaista puutarhaa. Silmä toki lepää myös soissa, varsinkin kun siellä täällä näkyy pieniä lampareita. Ja tietysti porot, yksittäin, kaksittain, laumoina tien pientareella ja tiellä. Takaa tulija oletti, että porotokka, lähemmäs kymmenen poroa, jotka olivat levittäytyneet koko tien leveydelle, väistäisi hänen autoaan, joka oli merkittävästi isompi kuin koppimopo, ja siksi ohitti minut. Porot suhtautuivat siihenkin yhtä piittaamattomasti kuin minun ajopeliini. Vasta, kun vastakkaisesta suunnasta tulevasta autosta nousi mies ja taputti käsiään, porot siirtyivät vähän syrjään. Ohittaja ja minä pääsimme poroista ohi, mutta ystävälliseltä taputtajalta meni hetki palata autoon ja sillä aikaa porot olivat jälleen tiellä. Peruutuspeilistä näki, miten rauhallisia ja tyytyväisiä ne olivat, kun olivat löytäneet hyvän paikan.

Enontekiöön tullessamme olin jo melkoisen nälkäinen. Ajattelin, että ajaa päräytän ensimmäisen ravintolan eteen ja sitten syömään. Ravintolan parkkipaikka oli ihan täynnä, samoin viereisen grillikioskin. Kunnantalon edustalla olevalta levikkeeltä sain paikan, siitä kuva. Väkeä oli kylällä ja osalla oli lehmänkelloja tai täällä varmaan poronkelloja, joita kalisuttivat. Vastaan juoksi ihmisiä reppu selässä. Ihan pieni reppu, ei mikään rinkka, ja valokuvaaja kuvasi saapuvia. Olimme saapuneet keskelle Polkujuoksun maaliintuloa. Polkujuoksussa juostaan valinnainen matka: 135, 55 tai 30 km. Näille voi nostaa hattua. Enää Haltille kävely polkua pitkin usean päivän aikana ei tunnu ollenkaan sellaisesta saavutukselta kuin Haltin huipulla vuosia sitten. Samaan aikaan Enontekiössä oli meneillään myös toinen extreme-tapahtuma: Hullun polkasu. Siinä pyöräillään Äkäslompolosta Jäämerelle uimaan. Pyöräily vielä menisi, mutta viileässä vedessä uiminen ei houkuta. Käsivarren Lapissa opin, että kylmässä vedessä uiminen on mahdotonta. Kylmä vesi on jäässä.

Kiiminki

Muistan lapsuudesta tarinan kulkumiehestä, joka tuli pitäjään ja sanoi, että pitäjä tuntuu olevan varakas. Paikalliset vahvistivat oletuksen oikeaksi ja halusivat tietää, mistä kulkumies oli asian päätellyt. Kulkumies kertoi huomanneensa, että pitäjän tiet olivat hyvin mutkaisia. Sehän osoitti, että tietä oli ollut niin paljon, ettei se suoraan mahtunut. Luulin aiemmin, että kyse oli vain hauskasta anekdootista. Mitä kauemmas pohjoiseen olen ajanut, sitä enemmän olen miettinyt sanontaa: Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Kiimingin ja Yli-Iin välillä oli pitempiäkin suoria kuin kuvassa, mutta linja-autopysäkkejä, joille koppimopon olisi voinut jättää kuvan ottamisen ajaksi, ei ollut. Lounais-Suomessa sen sijaan on mutkaisia teitä, bussipysäkkejä ja BKT per capita enemmän kuin kuvan seudulla.

Kestilä

Minun ajotaidoilla maisemien ihailu rajoittuu usein pientareisiin. Etelämpänä ne ovat kiusallisen usein lupiinipeltoa. Kaunis kukka, mutta kilometrikaupalla samaa käy tylsäksi. Luonnon monimuotoisuus viehättää enemmän.
Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä enemmän pientareella oli eri lajeja. Kyllä täälläkin oli lupiinilaikkuja, mutta kymmeniä kilometrejä kauniita, monenlaisia kasveja, joista keskikouluaikaan tiesin latinalaiset nimet, suvut ja heimot. Nyt muistan enää calluna vulgariksen ja convallaria majaliksen.